Pieni ihminen

Tänään, kesken kaiken oppituntia kuulin ohimennen käytävältä outoa ääntä. Kimeä ääni, terävä ja lyhyt, kuin koira olisi vinkaissut tai marsu tai jokin pieni eläin. Jätin luokan pohtimaan predikaatin saloja ja kurkkasin käytävälle. Ihan toisessa päässä oli kaksi oppilasta, tyttö ja poika. Tyttö makasi maassa oudossa kippurassa. Menin katsomaan. Matkalla kysyin, mikä hätänä. Paniikkihäiriökohtaus.

En ole koskaan nähnyt sellaista. Tyttö ei saanut hengitetyksi kunnolla vaan hyperventiloi. Hän yritti hengittää kämmeniinsä saadakseen hiilidioksidipitoista ilmaa sisäänsä, muttei onnistunut. Poika ei oikein osannut muuta kuin pidellä kiinni. Koputin naapuriluokan oveen ja pyysin opettajaa tuomaan muovipussin tai jonkun muun, johon tyttö voisi hengitellä, ja käskin poikaa hakemaan terveydenhoitajan. Itse jäin tytön avuksi; rauhoittelin ja lohduttelin, rupattelin.

Ja huomasin, kuinka onnettoman pieni ja ohut onkaan koulutus erikoistilanteita varten. Mitä minä paniikkihäiriöstä tiedän? Mitä sille pitää tehdä? Miten voi auttaa? Nyt en osannut muuta kuin reagoida hyperventilointiin sekä rauhoitella pelästynytttä pientä tyttöä.

Yritin katsella seuraavalla välitunnilla netistä lisätietoja. Kaikkialla kerrottiin, kuinka terapialla, altistamisella tai lääkityksellä voi saada paniikkihäiriön kuriin. Mutta missään ei kerrottu, mitä tehdä juuri silloin, kun kohtaus on jo alkanut. Mikä sen saattaa laukaista? Onko mitään, josta voisi saada etukäteen vinkkejä, että oppilaalla saattaa olla jotakin pian alkamassa?

Koska siinä vaiheessa kun pitää sylissä pienenpientä pelästynyttä lasta, jonka silmissä elää järjetön pelko, toivoisi osaavansa tehdä jotakin. Kun minun pitäisi olla se aikuinen, joka osaa.