Erään oppilaan äiti soitti. Poika ei ole minun valvontaluokallani vaan opetan häntä vain kolme tuntia viikossa. Kokeet ovat juuri olleet ja lapsen menestys ei ole ollut kovin hyvä. Tukiopetuksiin hän ei saapunut paikalle ja tuntikeskittyminen on ollut todella heikkoa. Jo viiden minuutin istuminen tekee tiukkaa pojalle, mutta mitenkään ilkeä hän ei ole ollut. Mitä nyt kävelee luokassa ja lauleskelee mennessään.
Äiti kysyi hiukan ikävään sävyyn, olinko vaivautunut lukemaan hänen pojastaan tehtyä psykologilausuntoa. Sanoin, että en tiennyt moisesta mitään. En voi tietää kaikkien kahden ja puolen sadan oppilaani terveydentilaa millään. Lupasin kuitenkin pyytää sitä terveydenhoitajalta nähdäkseni. Äiti lupasi soittaa seuraavalla tunnilla uudelleen.
Sain lausunnon nähtäväkseni ja olin pöyristynyt. Poikaa oli testattu mahdollisen adhd-diagnoosin tähden, mutta psykologin mielestä hänellä ei sellaista ollut. Pojalla ei vaan ollut ollut minkäänlaisia rajoja ja siksi hän ei osaa sellaisia noudattaa. Tämä ei vielä minua pöyristyttänyt, vaan psykologin seuraava kohta; Koska pojan on kovin vaikea keskittyä, lääkäri suositteli hankkimaan kouluun luokan perälle sängyn, jossa lapsi saisi käydä köllöttelemässä kymmenisen minuuttia silloin, kun ylikuumeneminen uhkaa.
(Sängyn? Kouluun? Kasiluokkalaiselle?)
Tunnin päästä äiti soitti ja kysyi, joko koulu on hänen lapselleen vuoteen hankkinut. Ja ei siis sohvaa vaan sängyn. Minä ihmettelin, onko koulupsykologi erkaantunut reaalimaailmasta. Vai äiti?
Enhän se ole minä? Enhän?
