elämää

En juurikaan blogaa mitään hlbt –teemaan liittyvää. Onko arkielämäni siis niin ongelmatonta ja huoletonta enkä törmää esimerkiksi homovastaisuuteen tai muuhun huonoon käytökseen? Osittain voi sanoa, että on, nykyisessä taloyhtiössä kaikille on selvää, että taloon on muuttanut toinenkin miespari ja kolmentoista asunnon talossa ei juuri voisi samassa osoitteessa asuvista miehistä kai muuta väittääkään. Tai ehkäpä keski-ikäisiä kämppiksiäkin on olemassa?
Työpaikalla en ajattele tietääkö kuka ja kuka ei. En toitota, en peittele, omat sosiaaliset ympyrät toimistolla ovat kuitenkin sen verran suppeat, että suurta avautumisen tarvetta ei ole eikä kiinnosta juorut, jos sellaisia olisi.
Mutta, kyllä sitä alitajuisesti päässään analysoi, että kuka vastaantulija on minkäkinlaisella tutkalla varustettu. Oma olemus iän myötä kuitenkin vain hetereonomaistuu, mikä ei välttämättä ole hyvä asia, mutta toisaalta kertoo ehkä myös siitä, että tietyt trendit ovat saavuttaneet heteromiehet ja minä en enää seuraa aikaani.
Taannoin piipahdettiin Nassun kanssa äitini suvun sukujuhlissa ja vaikka luulisi, että kohta kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen kaikki sukuympyrät olisi jo nähty, niin vielä löytyi neitseellistä maaperää. Mutta hetkeäkään en miettinyt etukäteen tai paikan päällä, että mitä joku espoolaiskokoomuslainen nyt mahtaa tuumata.
Sen sijaan, matkalla lähijunassa Malmilta Stadiin yks perjantai-ilta, kävi mielessä, et milloinka mamuille vittuilut henkilö keksii kaks homoa. 1980-luvulla öisillä stadin kaduilla nuori homomies kyllä sai peräänsä huutoja ja jotain muutakin ja jonnekin hyvin syvälle alitajuntaan ne ovat jääneet kaikumaan. Onneksi yhä harvemmin kumpuavat pelon väristyksinä esiin.
Varmaankin suurin syy on Nassu, Nassun kanssa ei pelota. Toinen on ikä, vanheneminen ei ole pelkkää rapistumista.