ystävä

Ystäväni oli joutunut sairaalaan ja kuollut rauhallisesti nukkuessaan. Hän on ollut pitkään mielessäni, mutta jostain syystä en ole tullut soitelleeksi hänelle. Oikeastaan olen osannut ennustaa tämän päivän tulon, se ei ollut vaikeaa.

Viimeiset vuodet hän eli happipullon varassa omassa asunnossaan, ja kyläily oli aikamoisen harvinaista herkkua, koska aina piti ensin varmistaa, ettei vaan ollut mitään flunssa tms. Tosin miten sitä ikinä pystyi varmistamaan.

Nyt päällimmäisenä on tietynlainen syyllisyys siitä, ettei sittenkään pitänyt yhteyttä niin paljon kuin olisi voinut, kun aina oli niin paljon muuta tekemistä.

Mutta kyse ei ole minusta ja syyllisyys tai muukaan sellainen ei tuo häntä takaisin ei mikään mitä minä teen, sanon tai jätän tekemättä.
Hän rakasti elämää ja koki oman elämänsä ihanaksi ja rikkaaksi ja elämisien arvoiseksi aivan loppuun saakka olosuhteissa, joissa moni masentuisi ja haluaisi luovuttaa. Hän asui yksin ja eli käytännössä vain asunnossaan, mutten koskaan muista, että hän olisi valittanut yksinäisyyttään.

Toivon, että tästä positiivisesta asenteesta jäi jotain elämään meidän itse kunkin hänet tunteneen sieluun ja että kaikki muistaisimme sen, että elämä on lahja.

En tiedä olenko lopultakaan yksinomaan surullinen - hänen aikansa oli mennä.
Toki häntä jäi kaipaamaan omaiset ja suuri joukko ystäviä, jotka kaikki turvautuivat hänen ja hänen tietynlaiseen elämänkokemuksen tuomaan viisauteen, sellaiseen lempeään "muumimaman" kykyyn saada jokaiselle pilvelle se kultareuna.

Sellaisen ystävän toivoisin kaikille