Olin tänään työhön liittyvässä koulutuksessa.
Kyseessä oli aamupäivän tilaisuus ja se oli täyttä asiaa, vaikkakin omaan työhön suoraan soveltaminen ei juuri nyt ole ehkä kaikilta osin ajankohtaista ja mahdollista.
Koulutuksessa kuitenkin annettiin eväitä varautumisessa tulevaan niin käytännön kuin asennetasollakin. Kouluttaja oli alansa rautainen ammattilaine, joka osasi viestiä asiansa niin tyhjentävän selkeästi, että kun esitys loppui ainakin minä jäin kaipaaman vielä lisää. En siis suoranaisesti jäänyt vaikkei mitään tietoa eikä kukaan muukaan päätellen siitä hiljaisuudesta, joka salissa vallitsi.
Hiljaisuutta on mielestäni montaa lajia.
Tällä kertaa hiljaisuus oli myönteistä, väitän, että sen aistii jossain syvällä sisällään onko ihmiset hilaa siksi, että hävettää, tai myötähäpeästä tai siksi, että ei kiinnosta tai siksi, että ovat tyytyväisiä. Joskus hiljaisuus voi olla omahyväistä puhumattakaan pelottavasta tai uhkaavasta hiljaisuudesta.
Harvoin hiljaisuuskaan on täysin hiljaista, mutta se on herkkä tila. Siksi olikin mukavaa, kun esityksen jälkeen seurasi pieni tyytyväinen hiljaisuus, joka sitten katosi tyytyväiseen ja innostuneeseen puheensorinaan.
Kun työnantaja maksaa meille koulutusta, niin yksi motiivi on luonnollisesti se, että työntekijä oppii siellä uutta työhönsä liittyvää asiaa, jota alkaa soveltaa käytännössä. Osittain koulutus on myös tapa palkita työntekijää, osoitetaan että arvostetaan, toisaalta joskus myös hyvitellään ikään kuin. Toiset koulutukset on ns. motivointipäiviä, jossa yritysvalmentajat yrittävät valaa työntekijöihin työnantajan toivomaa henkeä.
Itseä kyllä motivoi tällainen tämän päivän koulutus kaikista eniten. Kaikenmaailman höpö-höpö-nami-namit on joskus ihan kivoja, mutta oikeasti asiakeskeinen asiallinen hyvin toteutettu koulutus on parasta mahdollista motivointia meikäläiselle.
Joten nami-namit nurkkaan ja asiaa tilalle.
