Nostalgiaa

Joskus, ihan ohimenevän hetken tunnen kaipausta Helsingin keskustaan. Siis asumiseen siellä. Haluaisin kuulla heräävän kaupungin, tuntea sen monet eri tuoksut, kävellä vielä tyhjiä katuja, joissa oman kengän kiireinen kopina kaikuu vanhojen talojen seinistä korkeuksiin.
Noina hetkinä melkein haistan meren, pakokaasun, kahvipaahtimon ja monen muun tuoksun sekoituksen ja kuulen lokkien kirkunan.
Kaipaanko keskustaan, en oikeasti. Kaipaanko nuoruuteen, ehkä vähän, ihan pikkasen. siis joskus.

Mutta mihin nuoruuteeni hetkeen kaipaan? Siihen kun kävelin ylpeänä fuksina yliopiston päärakennukseen Aleksanterinkatua pitkin? pukeutuneena pikku vanhasti äidin ostama salkku kädessä? Jos tuo hahmo tapaisi minut tänään, hän olisi pettynyt – tuollainenko minusta tulikin?

Tai osakuntajuhliin, jossa frakki päällä tanssitan iltapukuisia opiskelijaneitoja ja samalla toivoisin, että joku toisista frakkipukuisista miehistä teksi minulle seuraa?

Tai muutaman vuoden päähän, jolloin pikkuvanhan opiskelijan tilalle on tullut farkkupoika, joka ujona yrittää kiinnittää kenen tahansa huomion vesibaarissa?

Tai siihen karaokeprinssiin, joka hurmasi vanhemmat sedät ja muutaman muunkin Escalessa?

Nuoruus oli kaikkea tätä, mutta epävarmuutta jopa pelkoa ja loputonta pettymystä sekä epätoivoista parin etsintää. Nyt kun katsoo taaksepäin niin voi vaan ajatella lempeästi, että tie ei ole ollut suora eikä leveä, mutta pahemmilta kolhuilta elämä on kuitenkin säästänyt.

Ja se keskikaupungin aamutunnelma tulee seuraaman niin kauan kuin muistot pysyy mielessä.