Rakkaani sai kauan kaipaamansa tatuoinnin - käsivarteensa. Omannäköisensä. Merkitty siis yhdellä tapaa enemmän;)
Itsekin olen joskus tatskaa miettinyt, sen enempää siitä innostumatta, mutta jos sellaisen otan, veikkaampa, että ihan on omanlainen sekin - eikä montaa tule varmaankaan vastaan.
Puoliskoni kertoili tuosta taskaustapahtumasta hauskan kuriositeetin. Keskustellessaan tatskaajan kanssa toimen yhteydessä, olivat sitten puhelleet niitä näitä. Kävipä ilmi, että joku 65 v rouvakin oli tatskan hakenut itselleen. Puolisoni totesi, että useimmat vanhemmatkin ihmiset saattaisivat haluta tatuoinnin, mutta murheena on nahan roikkuminen ja se miltä se tatuointi vanhempana näyttää... Siihen oli tatuoija todennut vain: "Jos minulla ei olisi muuta mietittävää seitsemän kymppisenä, kuin miltä nuorena ottamani tatuointi näyttää, minulla menisi tosi lujaa..."
Rakkaani kertoessa tuota tarinaa naureskelimme sitten yhdessä "tatuoidun tulevaisuutta" vanhainkodissa: "Hei kato, taas uus tatska (sama tatska vuodesta toiseen)" tai "Taasko olen ottanut tatskan? :O" - Dementoituneenahan kaikki on niin uutta - moneen kertaan;)
Onhan se tietysti niinkin, että (kymmeniä vuosia) jälkeen päin miettii, ettei tullut jotakin tehneeksi silloin kun siihen oli mahdollisuus - ensin menee nuoruus / aikuisuus pähkäillessä tehdäkö vai eikö tehdä ja sitten eläkeikä/vanhuus harmitellessa, ettei tullut tehneeksi...
Elämä on kuitenkin liian lyhyt tuhlattavaksi jatkuvaan pohdiskeluun - joskus on vain hyvä toimia spontaanisti - sekin piristää kummasti elämää silloin tällöin.
