Tuotekoodi 932B

Eräänä päivänä törmäsin youtubessa kaverini erään suosikin Amanda Palmerin sivutarinaan nimeltä Evelyn Evelyn. Katsoin muutaman videon missä kaksosiksi maskeeratut nainen ja mies lauleskelevat jotain hyvin apaattista ja laahaavaa. Yleisö mylvii naurusta kun jomman kumman kädet tulevat esiin yhteisen kaavun alta ja soittavat pientä banjoa. Itseäni ei valitettavasti edes hymyilytä. En ollut vähään aikaan kuullut tai nähnyt mitään yhtä väsynyttä.

Kaverini musiikilliset suosikit ovat lähes poikkeuksetta 70-luvun hengessä väsättyä postpunk-kamaa. Masa taas ei oikein pääse sisälle rumuuden mukakauniiseen maailmaan. En ole vielä tajunnut mitä kiehtovaa on siinä että lauletaan nuotin vierestä synkkiä ja laahaavia biisejä. Nostalgiaa kyllä mutta onhan maksalaatikkokin sitä..

Päästyäni eroon uusvanhan aallon biiseistä aloin kelaamaan omia menneiden vuosien suosikkejani. Kasariluvun alkupuolella tehtiin paljon näennäisen synkistelevää mutta samalla käsittämättömän melodista ja avointa musiikkia. Osa siitä musiikista kuulostaa tänä päivänä siltä kuin joku olisi silloin kauan sitten vielä uskonut johonkin. Hiilikaupunkien vihaiset pojat eivät koskaan kuitenkaan hukanneet toivoansa vaan saivat musiikkinsa kuulostamaan inhimilliseltä. There's a light that never goes out.

Jostain syystä moni on vieläkin yllättynyt siitä että tämän hetken suosituin musa kuulostaa muoviselta ja sieluttomalta. Eikös meidän koko maailma näytä Keshalta ja Katty Perryltä joten eikö ole ainoastaan ymmärrettävää että se myös kuulostaa siltä? Kuluttaminen, narsismi ja pinnallisuus ovat alkaneen vuosituhannen isoja teemoja ja niiden vetovoima kasvaa joka hetki ihan kaikkialla. Solidaarisuus ja yhteisöllisyys ovat monen mielestä tylsiä eilispäivän juttuja kun David Guetta, BEP tai Swedish House Mafia popittavat paremmin.

Masa tietää varsin hyvin että nykyäänkin tehdään erilaista ja vaihtoehtoista musaa ja täytyy vain nähdä vaivaa kaivaakseen se esiin. Siitä huolimatta huomaamattani jään kuuntelemaan siististi paketoitua hittimusaa vaikken siitä todellisuudessa kovinkaan usein pidä. Sanon itselleni että on hyvä seurata aikaa vaikka todellisuudessa se aika on tylsä ja itsekeskeisyyteen kannustava. Mutta se on tässä ja nyt. Mennyt on kuitenkin jo mennyttä.

Ne jotka aikovat olla hengissä kymmenen tai jopa kahdenkymmenen vuoden kuluttua saattavat miettiä millaisessa maailmassa silloin eletään ja miten se näkyy tai kuuluu musiikissa ja muussa taiteessa. Oikeistolaistumisen ja kovien arvojen yleismaailmalliselle buumille ei näy tällä hetkellä minkäänlaista loppua. Itse voisin veikata että 2020-luku saattaa olla tämän vuosikymmenen liioiteltu irvikuva. Pehmoräpin ja rnb-pepunkeinuttelun suosion voisi kuvitella jatkuvan vielä pitkään.

Jossain vaiheessa kuitenkin luonnonvaroja haaskaava kuluttaminen vie tietynlaisen elämäntyylin tiensä päähän. On mahdotonta arvailla koska se tapahtuu kun ihminen ei tunnetusti hidasta vauhtiaan ennen kuin on ihan pakko. Tuolloin voisi kuvitella että myös teppo taviksen maailmankuvassa olisi pakko tapahtua jotain. On rakennettava elämä jonkun muun kuin tavaran haalimisen ympärille. Optimisti voisi kuvitella että silloin ihmisten keskinäinen solidaarisuus voisi taas nostaa päätään. Pessimisti taas ajattelisi että silloin tapellaan entistäkin karummin niistä vähistä luonnonvaroista jotka ovat jääneet jäljelle.

Itse toivon että eurooppalainen pienimuotoisempi musiikkituotanto saisi edes vähän lisäpotkua. Odotan myös innolla sitä että maahanmuuton kautta meillekin tulleet vieraat vaikutteet näkyisivät jatkossa paljon selkeämmin musiikissa. Vaikken olekaan maalaisromantiikkaa palvovan ja pienten syrjäkylien baarien hedelmäpelien nurkille jämähtäneen suomalaisen iskelmärockin ystävä niin siitä huolimatta olen iloinen että sellainenkin vaihtoehto on olemassa. Jos Lauri Tähkä ei veisi hermojani niin sen tekisi joku yhtä masantava tapaus jenkeistä, vaikkapa Three Doors Down.

Idealistisimmat jaksavat vieläkin uskoa vapaaehtoiseen vallankumoukseen. He jaksavat toivoa että joskus ihmiset vielä kehittyvät ja avaavat silmänsä. Silloin köyhyys ja kapitalismin mädät arvot saavat lopulta kyytiä. Osittain samat henkilöt uskovat myös musiikkiteollisuuden tuhoutumiseen. Ihmiset eivät enää halua maksaa paskasta liikaa eikä ylihypetettyjen fanipalojen markkinointi pysy enää kannattavana. Artistit myisivät silloin musaansa itse netissä reilun kaupan pelisäännöillä. Tällöin uusia pelottavia dinosauruksia ei enää syntyisi.