Nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä että ekan blogini jälkeen ilmaantui näinkin pitkä tauko. Vietin parisen viikkoa Marokossa, aurinkoisessa Agadirissa.
En aio vaivuttaa teitä uneen matkakertomuksella. Myöskään en mene väittämään että Marokko Agadirista puhumattakaan olisi valtavan eksoottinen. Yhtä paljon kulttuurishokkeja löytää jos ajaa tylsästä, vaimennetusta ja sopeutetusta Espoosta autolla parisen tuntia kohti maakuntia. Kun istuu syrjäisellä huoltoasemalla keskellä roudan raiskaamaa peltoa edessään kupillinen kitkerää juhlamokkaa ja ihmettelee radiosta valuvaa Anna Hanskin Kehdon Kukkasta niin äkkiä Marrakechin myyttinen Djemaa el Fna (Sadunkertojien Tori) tuntuu ihan tavalliselta paikalta.
Yksi matkani harvoja kulttuurishokkeja oli hetki jolloin astuin lentokoneesta ulos ja näin Kuoleman. Kuolema oli ilmeisesti juuri tyhjentänyt puolet lentokoneen juomavarastosta ja hoippui muutaman promillen kunnossa kohti passintarkastusta. Ihmiset löivät vetoa pääseekö nahkaliivinen ja rasvalettinen MC Kuolema puolitajuttomana maahan. Lopulta siirtyminen hotellin baariin sujui hänen osaltaan kivuttomasti.
Itse asiassa hassua kuinka yhteisen hämmentävä asia alkoholi on molemmissa maissa. Marokossa oluen/viinin ostaminen tai juominen aiheuttaa pienen huvittuneen reaktion. Ikäänkuin jonkun vatsakaasut olisivat vahingossa päässeet ilmoille ja että olisi kohteliasta siirtyä vähän sivummalle. Kaupassa pikkutuhmat ostoksesi pakataan hyvin nopeasti piiloon. Mustan muovipussin sisälle saat vielä toisen pussin ettei salaisuutesi paljastuisi. Suomessa taas ihmisten suhde alkoholiin on hyvin tunteenomainen. Joko se on ihana onnen taikakalu jolla saa joka lauantai hyvän olon tai sitten pirun keksintö jolla pilataan terveys ja kadotetaan järki.
Vieraimpia asioita suomalaisessa kulttuurissa itselleni on ollut aina myytti rehellisyydestä. Suomessa ihmiseen voi joko luottaa täysin tai ei sitten ollenkaan. Tyyppi on joko tosi reilu tai sitten kusettaa sinua 6-0. Jos saat ystäväsi kiinni pienestä valheesta niin voit samantien heittää hänet ulos elämästäsi. Suomalaisten syvä inho small talkia kohtaan on varmaankin sukua tuolle. Jätkä joka toivottaa sinulle hyvää huomenta ei voi olla muuta kuin kieroutunut homo, koska eihän vieraille ihmisille toivota tai toivoteta mitään erityistä. Se on ansaittava.
Tajusin jotain omasta luonteestani kun join kahvia erään rantakadulla päivystävän paikallisen huijarin kanssa. Omasta näkökulmastani täysin rehelliset ihmiset ovat valtavan hankalia. Koskaan et tiedä mitä tapahtuu jos kuulet tai kerrot sen raadollisen kovan totuuden. Erkki voi masentua, alkaa juomaan, vetää puukon taskustaan tai ainakin kääntää selkäsi sinulle ainiaaksi. Pidän siitä että kaikki ei ole niin puhtaan mustavalkoista. Joku voi oikeasti pitää sinusta, nauttia seurastasi mutta yrittää silti jotain omaa suunnitelmaansa. Kun tiedostaa sen että me kaikki olemme eläimiä, taistelemme joka päivä hyvän ja pahan harmaassa vaikeatajuisessa välimaastossa - silloin ei ole niin tärkeä miettiä kuka olikaan se kaikkein rehellisin. Yritän jatkossakin olla avoin ja ystävällinen - sinulle vaan ei voi aina kertoa ihan kaikkea. "Missäs olit?" tai "Mitäs oot tehnyt tänään?" ei välttämättä aina johda toivottuun lopputulokseen.
Silti olen varma etten olisi enää hengissä jos olisin syntynyt Marokkoon. Kaikkien fyysisten ja psyykkisten vaikeuksien jälkeen varmaankin päädyin kerjäämään kadulle. Vaikka Suomi varsin eksoottisine ihmisineen ja kulttuureineen välillä ahdistaakin aika tavalla, silti yhteiskunta ainakin yrittää pitää huolta jokaisesta luuseristaan (myös Masasta, merci beaucoup!). Eiköhän siitä hyvästä voi hyvillä mielin tanssia joulukuusi-possun ja kynttilä-pukki-himmelin ympärillä kuunnellen Tapani Kansan tai Meiju Suvaksen formulahenkisiä joululauluja välttyen suuremmilta henkisiltä vaurioilta.
