Draculan morsian

Katsoessani pari päivää sitten Subilta Van Helsingiä, jäin miettimään miksi niin monet tuntemani ihmiset vuosien varrella ovat samaistuneet vampyyritarinoihin. Kaksoiselämää, pureskelua öisin, tunteita jotka eivät ole kuitenkaan oikeita tunteita. Dracula taisi olla ensimmäinen kunnollinen homoikoni ennenkuin Kylie Minogue oli edes syntynyt.

Perinteinen homous on nykyään arkipäiväistä ja tylsää, sillä ei enää edes myydä elokuvia tai musiikkia. Hyvä niin. Samaistuminen Draculaan tai ihmissuteen ei tunnu tavallisessa suomalaisessa arjessa enää yhtä luontevalta. Nahkainen Keijo voi pureskella pinkkiröyhelöistä Jaria vaikka Alepan kassalla herättämättä sen suurempaa huomiota.

Yleisellä hyväksymisellä on kuitenkin ollut hintansa. Politiikka on aina vaihtokauppaa. Kun pyytää enemmistöltä oikeuksia niin joutuu myös antamaan pois jotain. Niinkuin typerä suomihitti aikoinaan kuului: "Jos haluu saada on pakko antaa." Silloin muutama ihmissusi tai vampyyri on aina uhrattavissa. Jotta enemmistön arvoja mukaileva Jaana voi perustaa perheen Niinan kanssa, joutuu pitkän rottamaisen hännän omistava Kaisa viettämään lopun elämäänsä tyhjässä kaivossa. Yksin ja pimeässä.

Masa on yksi niistä joilla on kroonisia ongelmia saada oma kuvansa näkyviin peilistä. Kiusallinen pieni vaiva josta ei kannata kertoa muille, ei yhtään enempää valtavirran mukana kelluville normihinttareille. Enkä hirveän paljon enempää julkisuutta halua omalle arkulleni jonka joka aamu vedän ennen auringon nousua esille. Mutta eikö olekin kummallista? Noin päällisin puolin vaikutan ystävälliseltä, kiltiltä ja hyväntahtoiselta. Etpä ehkä uskoisi että minut kannattaisi aika monen ihmisen mielestä noin vain tuhota ilman sen suurempia kyselyitä. Minähän rakastan jopa valkosipulia.

Koska olen kotoisin Transsylvaniasta, en voi myöskään kovin helpolla tajuta suomalaisten viehtymystä angloamerikkalaisiin ajatusmalleihin. Maailmankaikkeuden yksi mustimmista aukoista, jota myös usein kutsutaan Lontooksi, nielaisee muutaman viikon kuluttua jo toisen läheisen ystäväni. Masalla ja Englannilla on perinteisesti ollut varsin viileät ja molemmin puolin epäluuloiset suhteet. Omasta näkökulmastani Englannin erottaa muista totalitaristisista banaanivaltioista (Burundi, Tsad, Pohjois-Korea jne.) kyky tuottaa fantastista kulttuuria. Joka tosin ei ole maan valtaväestön vainoharhaisuuden tuotetta vaan toisinajattelijoiden ikiomaa luovaa kulttuuria (esim. Monty Python). Käydessäni viimeksi Lontoossa ja nähtyäni loisteliaan Billy Elliot- musikaalin tunsin jopa hetkellisen piston omassatunnossani. Voinko inhota Englantia yhteiskuntana ja sen edustamia arvoja samalla kun näen edessäni noin upean taideteoksen?

Tiedän häviäväni oman taisteluni. Ystäväni katoaa lopullisesti Lontooseen. Suomenkin valtaväestön maailmankuva alkaa muistuttaa päivä päivältä enemmän Hollywood-elokuvan käsikirjoitusta. Jotkut ystävistäni uskovat vielä pystyvänsä vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin omalla toiminnallaan. Itse huomaan uhraavani entistä enemmän aikaa oman arkkuni kiillottamiseen. Jokainen tavallaan.