Kun makasin 6- ja 7-vuotiaana kuukausia sairaalassa, muistan, kuinka oven ulkopuolinen käytävä oli kuin koko ulkoinen maailma vaatimuksineen ja vapauksineen, pelkoineen ja toiveineen. Siellä oli keittiö, josta ruokamme jaettiin, sieltä tulivat sairaanhoitajat ikäville velvollisuuksilleen - no, oli yksi hurjan mukava yöhoitaja -, lääkärit tekivät kierroksiaan, kaksi kouluhuonetta oli sen varrella - siellä aloitin koulun ja siellä ensimmäinen opettajani luki tuntien jälkeen Kasperia, Jesperiä ja Joonatania - siellä oli myös leikkihuone, jossa tein itselleni ... prinsessan puvun (!), siellä olivat ne potilaat, jotka pystyivät liikkumaan - varsinkin monet ruollatuoleissaan hurjastelevat pojat, joita pelkäsin, siellä oli myös tervehtyminen ...
ja sitten siellä oli äiti ja pikkusisko.
Kun ovesta ilmestyi äiti, niin sain vierailun ajan tuntea vapautta, turvallisuutta ja rauhaa. Jo pelkällä läsnäolollaan hän sai sen aikaan. Ne kerrat, jolloin myös pikkusiskoni pää ilmestyi ovesta sisään ja hän syöksyi luokseni, olin aivan hurmiossa. Meillä oli aina valtavasti kerrottavaa, leikittävää, halattavaa. Poislähtiessä hän aina itki hysteerisesti ja kyseli minun paluutani.
Makasin sängylläni ja puristin rintaani vasten nukkumattia ja arpajaisissa voittamaani mittarimatoa.
