Kävin eilen illansuussa koiran kanssa kävelyllä. Satuin kulkemaan tietä, jonka päässä louhittiin ilmeisesti kulkuramppia Kakolanmäen alle tulevaan tunnelistoon. Menin lähemmäs katsomaan, koska paikalla, missä tavallisesti on ollut pystysuoraa kallioseinää, olikin nyt luola, josta kuului sihisevää ääntä ja josta hohkasi kirkasta, savunsekaista valoa.
Kuva oli kuin tieteiselokuvasta napattu. Luolassa oli kone, jolla ilmeisesti betonoitiin kattoa, jotteivät pikkukivet tipahtelisi alas. Mutta millainen kone! Se oli kuin mekaaninen hirviö; tulevaisuuden koneellinen dinosaurus! Sen ruumis liikkui telaketjuilla ja kuljettaja istui moottoriosan päällä kuin seikkailuelokuvan hirviön kesyttänyt sankari. Koneen vartalosta erkaantui pitkä, suippeneva puomi, kuin kaula, joka johti betonia sylkevään suuttimeen. Sen liikkeet olivat kuin pään; välillä se katseli ylöspäin, välillä sivuilleen, ja löydettyään sopivan kohdan se oksensi vaaleaa savuavaa sementtiä.
Katsoin laitetta lumoutuneena. Koira nuuskutteli innoissaan löytämäänsä edellisviikkoista pissaa, mutta kun se huomasi koneen, se jähmettyi paikalleen. Silloin, juuri silloin konehirviö käänsi päänsä meihin päin, katsoi meitä tarkkaan ja syöksi pitkän höyryävän paineilmasyljen meihin päin. Koira säikähti ja ryntäsi kauhuissaan pakoon. Kone katsoi meitä vielä hetken ja vetäytyi sitten hiljaa piiloon syvemmälle luolaansa.
Hurja tunne. Kuin olisin törmännyt suoraan ahdistavaan elokuvaan. Kesti kauan ennen kuin koira suostui pysähtymään.
