Kertomuksia kaupungista

Juuri saavuttiin kotiin Helsingistä. Oli kivaa ja mukavaa. Olo tuntuu todella virkistyneeltä, toisin kuin parina viime viikonloppuna naapurien mökkitalkoissa.

Matkaan lähdettiin perjantaina ja kyytiin tuli yksi kaasoistamme, joka oli menossa oopperaan perjantai-illaksi. Koko ajomatka meni yhdessä hujauksessa, kun rupateltiin kolmestaan kaikista mahdollisista asioista.

Menomatkalla poikettiin myös ostamassa tuliaislahjaksi lamppu pupun ystävälle, joka on asunut samassa asunnossa toistakymmentä vuotta, mutta joka ei ole vielä ehtinyt ostaa valaisinta. Samalla ostettiin Ikeasta lisää kehyksiä torpan vessan seinän kuninkaalliskokoelmaa varten.

Lauantaina käytiin katsomassa Arabian museon gallerianäyttelyä. Sen jälkeen halusimme mennä jonnekin hyvin epäkaupalliseen paikkaan. Lisäehtona oli minulla se, että halusin jonnekin, missä en ole ollut ennen ja pupulla se, että hän halusi syöttää oravia. Ajoimme Hietaniemen hautausmaalle. Taatusti ei-kaupallinen paikka.

Matkalla pupu ymmärsi väärin minun puheitani ja aloitti kovan mökötyksen, mihin minä taas reagoin aloittamalla valtavan vastamökötyskampanjan, joten taiteilijakukkulan muistomerkeistä ei nauttinut kukaan. Kaupan päälle oravatkin olivat läskejä paskoja, joille eivät sestopähkinät kelvanneet.

Paluumatkalla majapaikkaan asiat selvisivät helposti. Harmitti vain pupun pikaistuksissaan hautuumaan kompostiastiaan tuiskaamat pähkinät. Olisivat ne talitinteille kelvanneet.

Illalla mentiin katsomaan Pähkinänsärkijää. Kokemus oli ihan eri luokkaa kuin Parsifalin seuraaminen edelliskerralla. Lavastus oli hieno, minkä lisäksi saimme istua ensimmäisen parven aitiossa ja väliajalla skoolasimme kuohuviinillä. Tunnelma oli katossa!

Itse baletti oli mielenkiintoinen. Itse en kovin paljoa pidä klassisesta tanssista, mutta ensimmäisen näytöksen juonellinen osuus oli kiinnostava. Toisen puolikkaan irralliset kansallisuushyppelyt ja pääparin toistuvat soolot ja pas de deuxit alkoivat puuduttaa. Taidan olla aika kerronnallinen tyyppi, kun tunnelmallinen esitys ei uppoa. Vaikka lavalla olisikin toistakymmentä miestä trikoissa. Yleisössä oli paljon lapsia, ja mietimme väliajalla, kuinka moni pikkutyttö päätti juuri silloin alkaa balleriinaksi. Ja kuinka moni poika...

Baletin jälkeen matkasimme Manskulle, missä on aina oma mielenkiintoinen tunnelmansa. (Sanoo hän kolmen käyntikerran varmuudella.) Pupu tapasi muutamia vanhoja ystäviään, ja erään miehen saapuessa sisään huomasimme, että meillä on ollut yhteinen hoito villissä nuoruudessamme (villeissä nuoruuksissamme?). Molempien mielestä se oli ollut huono pano.

Illemmalla seuraan liittyi kielenkääntäjä, joka vaimo oli jäänyt kotiin potemaan firman edellisiltaista pikkujoulua. Olen tuntenut kielenkääntäjän vuodesta napa, ja läheisiksi tulimme silloin, kun molemmille tuli ero vuonna 2000, ja etsimme yhdessä Turusta sopivan korkeita siltoja siltä varalta että tahtoo pompata alas, jos liikaa ahistaa. Yleensä matkat johtivat jumalattomaan känniin ja huomasimme, että mikään ongelma ei ole niin paha, etteikö sitä saisi viinalla pahennettua.

Sunnuntaiaamupäivällä lähdimme ajamaan kotiin, mutta poikkesimme matkalla kielenkääntäjän ja hänen vaimonsa luokse, koska emme olleet nähneet vielä heidän uutta asuntoaan ja koska meidän koiramme ei ollut tavannut heidän uutta koiraansa.

Mistä ei tullut oikein mitään, kun kaunis, eteerinen ja värisevä chihuahua ei osannut arvostaa meidän maatiaiskasvatuksen saaneen russelimme reteää Kuono peppuun ja nuuhkitaan -taktiikkaa. Siksi se kiipeili pitkin sohvan niskatyynyjä ja istujien otsia etsiessään intimiteettisuojaa koiramme innokkaalta nuuskuttamiselta.

Olin kade näkemästäni asunnosta ja sen sisustuksesta. Nämä kaksi saavat aina kaiken näyttämään niin viihtyisätlä ja rennon huolettomalta ja kutsuvalta ja tasapainoisen harmoniselta ja rauhoittavalta, ja samalla katsojan mielessä oman asunnon viihtyisyyskerroin alkaa lähestyä päivystyspolin odotushuoneen tasoa.

Miten ne tekevät sen? Hiton lepakot! Vaikka niille antaisi piruilumielessä vanhan soputeltan, niin yhtäkkiä ja yllättäin ne saavat loihdittua siihen sellaisen älykkäänhaastavan ja viihtyisän atmosfäärin, että jos sen asettaisi julkisesti näytille, katsojilla pääsisi itku ja Partioaitta triplaisi joulunalusmyyntinsä.

Miksi minä en osaa sellaista?