Kalkkiviivoilla

Toukokuussa tuli korjattua yhteensä 187 koetta, 11 uusintakoetta, 27 kirjallisuustutkielmaa, 162 kirja-analyysiä, 158 kirjoitelmaa, 7 uusintakirjoitelmaa, 4 lukudiplomia ja 89 kirjallista tuntikuulustelua. Vaikka kuinka lukukauden alussa yritän käännellä ja väännellä aikatauluja, vuosi toisensa jälkeen saan kaikkien palautuspäivät aina kasattua samoille päiville. Jos kävisi sellainen ihme, että joku luokka olisi tekstinsä kirjoittanut paljon aiemmin, tungen heille vielä jonkun harjoituksen, 'koska vielä näemmä ehtii'. Koen kroonista huonoa omaatuntoa siitä, etten kirjoituta oppilailla tarpeeksi. Riittääkö yseille vain yksi työhakemusharjoitus? Pitäisikö sittenkin opettaa myös cv? Kuinka tarkka lähdeluettelomallin täytyisi olla? Tahtoisivatko seiskat sittenkin kirjoittaa fantasiaa?

Ikään kuin ne lapset eivät koskaan enää opiskelisi ja kirjoittaisi erilaisia tekstejä...

Loman läheisyyttä ei oikein koskaan tunne. Tiedän, että loppuviikosta se alkaa, mutta sitä ei ymmärrä. Ei ole kihelmöivän kutkuttavaa tunnetta, että kohta tämä kaikki on ohi. Ei, minä vain kävelen kuin zombie, muistan tehdä tämän ja tuon, kirjoitan maahanmuuttajalle kielitaitotodistuksia haastatteluita varten ja entiselle oppilaalle suosituksen ulkomaista opinahjoa varten. Ajattelematta, vain kännykän kalenterimuistutukset apunani luovin läpi viimeiset päivät; taskussani piippaa jatkuvasti puhelin kertomassa, kuinka juuri nyt täytyy tehdä oppikirjatilaukset ja viimeistään eilen etsiä puheenpitäjä päättäjäisiä varten. Muistitko laskuttaa tukiopetustunnit? Palauttiko Joonas jo oppikirjansa. Kun suvivirsi on sitten laulettu, en tajua loman alkua ennen kuin vasta parin päivän päästä. Mitä? Saako mennä nukkumaan silloin, kun itse tahtoo..?

Tämä vuosi on ollut töissä todella raskas. Osittain syynä on apulaisrehtori, joka kipuilee oman burn-out-to-be:nsä kanssa. Hän on tunnollinen ihminen, joka tulee työpaikalle viimeistään seitsemältä ja lähtee siinä kuuden aikaan. Koska hän vaatii itse itseltään paljon, olettaa hän myös muiden niin tekevän. Töissä minä olen joutunut tulilinjalle vaatiessani, että opettajan työn täytyy mennä kunnallisen opetusalan työehtosopimuksen mukaan. Olen kategorisesti kieltäytynyt ilmaistyöstä, vaikkakin se olisi ollut 'oppilaan kannalta paras'. En tahdo kiskoa oppilaan parasta aina opettajan selkänahasta. Jos rahaa joihinkin toimiin ei ole budjetoitu, ei se saa tarkoittaa, että samat työt tehdään silti, mutta ilmaiseksi.

Toinen väsyttävä juttu ovat olleet seiskaluokat. Olen ollut yli kymmenen vuotta tällä alalla ja koskaan en ole törmännyt noin haastaviin luokkiin kuin kaksi kolmesta seiskastani on. Toinen luokka tulee alakoulusta, jossa ei ongelmille tavata tehdä mitään ja siksi oppilaiden väliset suhteet ovat solmussa. Kiusaamisjuttujen selvittely vie suhteettoman paljon aikaa ja voimia. Toinen luokka on ollut alakoulussa, jossa heidän luokanopettajansa on vaihtunut kahden vuoden aikana neljästi. Lapsilta ei kukaan selkeästi ole koskaan vaatinut isommin mitään tai laittanut heitä tekemään sellaista, mitä he eivät tahdo. Siksi lapsille oli järkytys, kun äikänope vaati kotitehtäviä tehdyiksi, jätti koulun jälkeen tekemään unohtuneita töitä ja ei näyttänyt jatkuvasti elokuvia, vaikka luokka kirjoitti oikein adressin sen tähden. Kun opettaja kertoi, ettei häntä isommin kiinnosta, TAHTOIKO Netta opetella pilkkusäännöt, vierustoverit parahtivat: "Sun on pakko tehdä niin kuin me halutaan, tai me hankitaan sulle potkut."

Kova työ tuli tehtyä luokkien kanssa, mutta nyt loppuvuodesta se alkoi kantaa satoa. Oppilaat oppivat tekemään työtä, osa jopa hyvin. Ristiriidatkin ovat jo unohtuneet, ja oppilaat tapaavat jäädä tunninjälkeen notkumaan luokkaan ja rupattelemaan vaikkapa näkemästään elokuvasta. "Opettaja, jos Voldemort on antagonisti, niin onko Dumledore sankari?"

Jos töissä alkaakin olla kaikki hyvin, väsymys on kova. Koskaan minulla ei ole ollut uniongelmia, mutta tänä keväänä maanantain vastainen yö alkoi olla hankala. Viime yönkin nukuin varapatjalla olohuoneessa, kun olin ensin pyörinyt sängyssä puoli kahteen asti ja pitänyt pupun unen ja valveen rajamailla. Tälläkään kertaa ei oikein mitään stressattavaa ollut, mutta uni ei vain tullut, vaikka sitä kuinka houkutti. Ja kun tiesi, että seuraavana aamuna olisi opetusta kahdeksasta kolmeen, alkoi stressata sitä, ettei nukkunut.

(Tiedän, työtunnit kahdeksasta kolmeen eivät kuulosta kovinkaan isolta, mutta uskokaa, seitsemän tunnin pitäminen putkeen on raskasta. Ihan totta!)

Ajattelin tänään lähteä salille töiden jälkeen, ja olin pakannut urheiluvaatteet mukaani töihin, mutta en jaksanutkaan sitten mennä. Hetken aikaa yritin siitäkin saada huonoa omaatuntoa itselleni, mutten sitten jaksanutkaan. Hittojako minun täytyy juosta kuntosalilla puolinukuksissa? Kun tässä muutenkin raavitaan laarinpohjia jaksamisen kanssa. Menen kun tahdon; nauttiahan siellä pitäisi!

Pupu on alkuviikon maalla. Hänellä on vain muutama tunti opetusta, ja siksi hän kulkee töihin torpalta. Kun on kevät ja istutusaika sekä piha täynnä markkinoilta ja taimivaihdoista tuotuja kasveja, täytyy hänen saada laitettua niitä maahan. Minulla on aika tylsää täällä kotona yksinäni, mutta ehkäpä apaattinen paikallaanolo tekee ihan hyvää. Tänään ajattelin maata sohvalla ja katsoa telkkaria. Ehkä, jos oikein päätän rehkiä, juon yhden oluen. Mutta vain ehkä. Muussa tapauksessa makaan vain.