Isoäitee

Koulun pihassa koivuun oli ilmaantuneet lehdet kuin varkain. Koska se ehti tapahtua? Tunsin oloni iloiseksi ja pirteäksi.

Jostakin syystä tänään ajatukseni ovat palanneet tammikuussa kuolleeseen isoäitiini aina ja aina uudelleen. En tiedä, kulkiko hän vierelläni juuri tämän päivän, mutta jostakin syystä mieleeni palasi aina oppituntien välillä lämpimiä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta.

Kaipaan isoäitiäni paljon, enkä oikein vieläkään ymmärrä hänen ihan oikeasti kuolleen. Ei siksi, etteikö hänen aikansa olisi jo ollut; hän ehti täyttää 90 vuotta, josta ainoastaan pari viimeistä kuukautta hänen piti olla sairaalassa.

Ensimmäisenä ajatuksena mummaa kuvaillessa tulee mieleen tyytyväisyys. Se ihminen tiesi, kuinka olla onnellinen elämän pienistä asioista. Kaikesta löytyi kauneutta ja ilon aihetta; saunavastasta, kesän esimmisestä orvokista, siitä, että vieraita kävi, siitä että ruoka maistui ja lautanen tyhjentyi. Jopa viimeisenä vuonna kuullessaan syöpädiagnoosinsa hän sanoi: -Kyllähän vanhalla ihmisellä jonkinlaanen tauti pitääki olla.

Muistan lapsena kysyneeni varovasti äidiltä, uskovatko isänäiti ja äidinäiti samaan jumalaan vai onko kyseessä eri samanniminen korkeampi voima. Toinen kun uskoi kyttäävään ja kostavaan lestadiolaisjumalaan, josta ei todellakaan sanaa Isä' voinut käyttää. Sitä jumalaa piti lepytellä ja sille piti jatkuvasti osoittaa oma kykenevyytensä. Mumman jumala oli taas evankelinen iloinen 'taivhaan isä', jolle jokainen oli tärkeä, ja jolle voi aina lähettää pienen kiitoksen.

Kun erosin kirkosta, minun tuli ikävä mummani jumalaa, vaikka tiedän, että erosin vain kirkosta, en muusta. Isänäitini jumalaa en ole kaivannut koskaan.

Haluaisin oppia mummani tyytyväisyyden. Monesti tulee kitistyä olemattomistakin asioista ja oltua Maailman Väärinymmärretyin ja Huono-osaisin Ihminen. Tänään palauttaessani korjattua veroehdotusta mietin onnellisuuteni lähteitä. Tässä muutama. Järjestys vapaa.
-Pakkoliikkeet. Kun koiru nukahtaa ja selvästikin juoksee unissaan pelosta kirkuvien maamyyrien perässä.
-Onnellinen lapsuus. Ei ole minulta mitään puuttunut psyykkisessä mielessä. Lapsuus peilautuu tässä päivässä esimerkiksi siinä, että olen mielelläni yhteydessä sekä vanhempiini että sisaruksiini.
-Työ. Kaikista puberteetti-ilkiöistä huolimatta viihdyn työssäni.
-Kevät. Hiirenkorvat ja leskenlehdet kertovat, että talvesta selvittiin tänäkin vuonna.
-Purojen tekeminen kumppareiden kantapäällä. Regressio päivässä pitää psykoosin loitolla.
-Loma. Se hetki kun lomalla tai viikonloppuna herää hetkeksi kello 6.30 ihan vain siksi että niin ei tarvitse tehdä.
-Torppa. Rakastan sekä hiljaisuutta että luonnon ääniä. Pidän siitä, että tehdessä oppii ja että yhdessä jaksaa.
-Nalle Puh, jota äiti luki kun oltiin pieniä. Tärkeiden Asioiden ja Isojen Alkukirjainten luvattu kirja.
-Ötökkä. Joka ei tiedä olevansa koira.
-Pupu. Tärkein. Monta ihmistä on maailman varrella tavannut, mutta tärkein jäi vierelle. Tämä tuli tavattua sattumalta juuri silloin kun ei olisi ketään kaivannut. Mutta siinä se on. Sietää minun ajoittaisia loukattu leskikeisarinna -päiviäni, on ajoittain hiton rasittava ja siksi niin aito ihminen. Ihanaa, kuinka minun lisäkseni myös perhe tykkää.
-Ystävät. Ne, jotka kuuntelee ja sanoo 'Onko tuossa nyt mitään järkeä' silloin kun se on tarpeellista. Jotka soittavat, kun heillä on paha mieli ja jolla saa sanoa että kaikki korjaantuu kyllä.
-Terveys. Ei sitä aina muista olevansa terve. Pitäisi oppia ymmärtämään se.
-Entiset suhteet. Osa jäi ystäviksi ja jokaisesta kusipäästäkin on jotain oppinut. Nyt osaa itse parisuhteen aakkoset pupun kanssa eläessään.
-Orava, joka yritti varastaa karjalanpiirakan kymmenen vuotta sitten. Vieläkin hauska.

Eikö ole ihan syytä olla onnellinen?