If you change your mind/I'm the first in line

Käytiin eilen elokuvissa katsomassa se Mamma mia! -musikaalileffa. Pitkästä, todella pitkästä aikaa olin ihan myyty. Paitsi tietenkin se, että olen homo ja geeneihini on rakennettu sairaalloinen viehtymys ABBAn biiseihin, mutta itse tarinakin oli kovin hauska ja nokkela.

Pidin kovasti Meryl Streepistä. Hänen äänensä ei nyt ihan ole sitä, mitä odottaisi musikaalin pääroolin laulajalta, mutta sen minkä hän äänessä menettää, voittaa tulkinnassa. Eihän välttämättä Eija Ahvoa tai Susanna Haavistoakaan kuunnellessa tärkeintä ole ääni, vaan se, miten laulua esitetään. Tuskinpa sentään kuuntelisin Streepiä levyltä, mutta kuvan kanssa nautittuna on kokemus hyvä.

Varsinkin riemu kukkii Merylin tulkitessa elokuvan nimikkobiisiä. Harvoin amerikkalaisissa elokuvissa edes vihjataan vanhemman naisen seksuaalisuuteen, mutta tällä kertaa, nähtyään vanhat heilansa uudelleen 20 vuoden tauon jälkeen, laulun sanat "I dont know how but I suddenly lose control / Theres a fire within my soul" saavat uuden merkityksen. Ja palo ei oikein näytä olevan sielussa vaan jossakin ihan muualla...

Muutenkin elokuva vaikutti tuoreelta ja eloisalta. Abban biisit oli osattu yhdistää oivaltavasti eri tilanteisiin, ja - mikä parasta - laulujen melodramaattisuudelle oli osattu nauraa. Jos joku tekisi elokuvan, jossa laulettaisiin Abbaa koko ajan ja ihan tosissaan, olisi vaikutelma vähintäänkin koominen. Nyt lauluilla ja lauluille oli osattu nauraa. Muun muassa Christine Baranskin ja Julie Waltersin esittämä koominen ystäväpariskunta Tanya ja Rosie sai täydet pisteet laulaessaan Chiquititaa.

Se, mikä taas kiinnitti huomiota, oli kaikkien esiintyjien ulkomuoto. Tällä kertaa jokainen näyttelijä ei ollut kuin plastiikkakirurgin kuvastosta reväisty, vaan kasvoissa persoonallisuus paistoi. Mutta jokaisen kroppa oli niin trimmattu, että ihmetytti. On kumma, jos tällä saarella ei ole yhtään normaalivartaloista ihmistä, vaan jokaisella on trimmattu vatsa ja tiukka takamus. Ja jos nyt jossakin vilahti hiukankin löysää lihaa, oli sen kantajana joku koomiseksi kuvattu kreikkalainen vanha mamma.

Kaiken kaikkiaan elokuvasta jäi hyvä mieli. Ja taas, kuten aina musikaaleja katsoessa aivoihin jäi tykyttävä tunne siitä, että omassa elämässä on aivan liian vähän laulua ja tanssia... Voisinko pyytää pupua ryhdistäytymään tässä asiassa ja päivittäin hiukan enemmän esittävän Super Trouperia?