Viimeinen vapaailta ja huomenna taas takaisin töihin. Loma on tuntunut tosi pitkältä ja mukavalta ja paljon pidemmältä kuin yhdeltä viikolta.
Kuusamon jälkeen suuntasimme torpalle ja perjantaina mukaan liittyi vanha ystävä. Joskus sitä vaan tapaa ihmisiä, joiden kanssa on samalla aaltopituudella; pitkänkin tauon jälkeen voi aloittaa keskustelua siitä lauseesta, johon viimeksi jäätiin; mikään aihe ei ole vaikea tai mahdoton, vaan kaikkea saa kysyä, ihmetellä, nauraa ja itkeä yhdessä.
Tästä vieraastamme tulee mieleen eräs lempirunoni. En kovin paljoa piittaa runoudesta, mutta jostakin syystä tämä on tehnyt vaikutuksen. Lisään sen tähän ilman pienintäkään tekijänoikeudellista selvitystä.
------------------------------------------------
On ihmisiä,
joiden lähellä sauna alkaa lämmetä itsestään,
jurot hohtimet
ja jakoavaimet puhkeavat
salaiseen kukkaan.
Nämä ihmiset
suostuvat hiljaisiksi varaosiksi,
paikkaavat polkupyörän puhjenneen kumin
tai hankalan olon.
He ojentavat itkevälle sadetakin.
He ovat taustalla äärettömän läsnä.
Heidän avullaan muodostuu rinki,
jossa valo vierii kasvoilta kasvoille.
Heidän käsiinsä voi unohtaa itsensä,
nähdä rauhallisesti.
-Niina Hakalahti; Jotkut ja toiset-
