Mopsi's

Olin sitten psykologin juttusilla. Jäi hyvä fiilis.

Vältyin siltä turhautumiselta, jota koen, kun yritän selittää asioita "tavallisille" ystävilleni, jotka yrittävät auttaa ja antavat neuvoja ja tulkitsevat sanomisiani. He tekevät sen hyvää hyvyyttään, mutta puhuminen ihmiselle, jonka ainoa tehtävä on vain kuunnella ja ehkä jäsentää ajatuksiasi, helpottaa sillä tämä henkilö antaa sinun puhua rauhassa loppuun.

Ongelmani ei suinkaan ole ongelmistani puhuminen, vaan se, että tarvitsen aikaa rakentaa ajatuksistani järkeviä lauseita. Olin erittäin tyytyväinen itseeni, sillä muotoilin monia ongelmia varsin tiiviisti ja psykologikin tuntui ymmärtävän sanomani. Ystävieni seurassa saan erittäin harvoin aikaa jäsentää mietteitäni ja turhaudun. Varsinkin poikaystäväni tapa keskustella on nopeatempoinen, provosoiva ja keskeyttävä. Kaikki ominaisuuksia, joihin täytyy tottua (kuten hänenkin minun tapaani keskustella), mutta jotka turhauttavat minua suuresti.

Minulle selvisi myös sekin, mikä minua psykologin vastaanotoilla käymisessä auttaa. Kyse ei kohdallani ole niinkään jonkin suuremman totuuden löytämisestä tai pinnan alla syvällä näkymättömissä olevan paiseen puhkaisemisesta. Kyse on paremminkin siitä, että on joku, jonka tehtävä on vain kuunnella minun ajatuksiani. Ystäville puhumisessa on mukana aina se ystävyyssuhde, johon täytyy puhuessa kiinnittää huomiota. Psykolgilla voi puhua ja purkaa ajatuksiaan ilman, että aivoja täytyy samaan aikaan kuormittaa sosiaalisten viestien käsittelyllä.

Toinen, noksunkin esittämä, juttu on se, että on tietty aika ja paikka kaikelle sille paskalle, mitä päässä liikkuu. Tavallaan minulla on nyt tietty aika ja paikka sille, että voin purkaa ajatuksiani, eikä henkisesti tarvitse enää kantaa niin suurta lastia mukanani.

Koin myös istunnon niin, että psykologi (vaikka hiljaa olikin, kuten kuuluu) ymmärtää mitä sanon. Tai ei ainakaan keskeytä aina kun haluaa tarkennusta. Saan siis käsitellä ja verbalisoida ajatukseni rauhassa loppuun. Saan itsestäni ulos kokonaisuuksia, en vain osia.

Jotenkin tyydyttävää istua vastakkain ihmisen kanssa, joka on selvästi älykäs, jonka tehtävä on kuunella mitä sanot ja kommentoida sitä tarvittaessa. Koin jonkinlaista älyllistä tasa-arvoisuutta, vaikka se snobbailulta kuulostaakin. Tarkoitan edellisellä ehkä kerrankin sitä, että en kokenut itseäni tyhmäksi niin kuin koen oloni usein poikaystäväni tai noksun seurassa. Koin itseni tasavertaiseksi keskustelukumppanini kanssa. Miksiköhän näin? Ehkä minulla on asiakkaani jonkinlainen valta tilanteeseen, joka mahdollistaa tai antaa minun tuntea itseni tasavertaiseksi. En tiedä.

Kuitenkin nautin asioideni puhumisesta (huomionkipeä paska :P) täysin erilaisessa tilanteessa, jossa niistä yleensä puhun, blogissa tai ystävilleni.Tyhmyydentunne ystävieni seurassa ehkä johtuu juurikin siitä, etten ehdi ajatuksiani ilmaista. Voisin tosin kyllä olla lukeneempikin ja asioihin perehtyvämpi.

Joten, tärkeintä on arvovapaa, sosiaalisista ärsykkeistä vapaa keskustelutilanne ja vapaus kertoa ajatuksistaan rauhassa, ei niinkään jonkin suuremman totuuden löytäminen.

Ensimmäinen anti psykologilta minulle oli se, että hän totesi kateuden ja turhautumisen tunteiden olevan täysin inhimillisiä, siis luvallisia. Ovathan ne, tiedän, mutta on se hyvä kuulla. Vähemmän mukavaa antia oli se, että hän totesi, että ehkä minun täytyy vain jatkaa asioiden pyörittämistä päässäni niin kauan, että opin elämään niiden kanssa. Hmm, kuten hänellekin totesin, olen istunnolla sen takia, etten halua enää pyörittää asioita vain yksinäni. Antia kuitenkin :)

Uusi aika varattiin.

PS. Tervehtikää ystävääni aelaeta, joka vihdoin huolittiin ranneliikkeeseen, kolmen kirjautumisyrityksen jälkeen :)

Hmm (kulunut aloitus, tiedän, mutta pohdintojani tänne kirjoitan, joten luonteva), sanovat viisaammat, että masennus on yleensä reaktio jonkinasteiseen menetykseen.

Huomaan monesti mielialani heilahtavan, kun poikaystäväni ilmoittaa jostakin menostaan, joka ei sisällä minun osallistumistani. Jonkinlainen menetys lienee tuokin, aika rakkaan ihmisen kanssa. Tuohon kun vielä lisää sen, että ylipäätään olen kateellinen muiden menoista ja tekemisistä, niin se jotenkin vahvistaa tunnetta. Jätettäköön tässä kohtaa toteamatta itsestäänselvyydet siitä, että miksi et itse mene ja tee jne.

On ehdottomasti terveen suhteen edellytys, että molemmilla on omat ystävänsä ja menonsa yhteisen ajan lisäksi. Silti se vain jotenkin kirpaisee tietää, että itsellä on sitten todennäköisesti edessä koti-ilta omien ajatusten seurassa, siis sen lisäksi, ettei oma rakas ole kainalossa lämmittämässä. En siis suhtaudu kauhean loogisesti, mutta tunteikkaasti kylläkin, aina kun aikatauluista ja menoista puhutaan.

_______________________________________________________

Niin, mitä tulee asioihin reagoimiseen, olen tässä pohtinut, että ennen suhtaudun asioihin loogisesti, järjellisesti eritellen ja punniten. Nyttemmin huomaan, että mieleni saattaa reagoida mielialaani heittelemällä ja tunnepitoisesti ennen kuin edes ehdin asiaa järjellisesti pohtia.

Minä näen tämän jonkinasteisena kontrollin menetyksenä, mutta kai tietty tunnepitoinen reagointi voisi olla hyväkin, siis liiallisen kylmän loogisen erittelyn vastapainona. Harmi vain, että tunnereaktioni ovat yleensä negatiivisia.

_______________________________________________________

On taas muutenkin sellainen olo, että kaipaa paljon seuraa vain, jotta voisi sitten työntää ihmiset pois luotaan.

Olenko vain (masennukseni kanssa ja muutenkin) loputtoman HUOMIONKIPEÄ ihminen?! Sellainen olo tulee liian usein. Mielessäni suurin osa teoistani on huomion hakemista, vaikka sitä saankin suhteellisen tarpeeksi ja saisin ehkä vielä enemmän käyttämällä positiivisempia menetelmiä kuin kiukuttelua ja vittumaisuutta.

Sataa vieläkin...ja minun täytyy lähteä ulos etsimään psykologini vastaanottoa. Ensimmäinen kerta, kenties viimeinen. En ole tällä hetkellä innostunut laisinkaan, en vähääkään. Pakkoa.

Sataa ja olen yksin.

En ole itsekään turhan kauaa täällä ollut, vuoden osapuilleen. Sinä aikana ovat niin aiheet kuin monet bloggaajatkin vaihtuneet tai olemme saaneet lisäystä. Ikähaitari tuntuu nuorentuneen reilusti. Toki saatan itse olla osa sitä muutosta, kesken kyytiin hypännyt.

Silti, foorumista alan olla saanut kaiken irti mitä saan. Bloggaaminen ei tuota mitään tyydytystä enkä ole niinkään kiinnostunut keskustelussa olevista aiheista.

I think I'm slowly fading away, or atleast my interest in this forum is.

Oli harvinaisen mukava lauantaipäivä.

Menimme bf:n ja systerin sekä hänen naisensa kanssa erotiikkamessuille ja illalla klubille setan bileisiin.

Erotiikkamessuille meno oli harkinnassa, lähinnä lippujen hinnan takia. Osoittautui virheeksi käydä koko messuilla. Messutila itsessään oli pieni ja ahdas, sekä musiikkia soitettiin liian kovalla. Lisäksi esillepanijoilla ei ollut mitään kiinnostavaa esillepantua. Nähty on eikä yllätyksiä tullut. Oli itse asiassa aika peruskamaa esille.

Suurin shokki (joka jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt kyllä pystyä päättelemäänkin) oli messujen kävijät. Läppää heitetään himokkaista, rasvaisista heteromiehistä, mutta jestas sentään, en koskaan kuvitellut kaikkien stereotypioiden olevan totta. Messut olivat täynnä hetero(ääliö)miehiä, jotka avoimesti kuolasivat kaikkea. Ei saa yleistää jne., mutta yleistän silti. Messuvieraiden kollektiivinen äo oli jossakin -15 tienoilla. Sangen puistattavaa, vaikka snobilta kuulostankin. Emme nauttineet hetkeäkään. Lähdimme ajoissa pois, samalla bussilipulla kuin olimme tulleetkaan.

Hukkaanheitettyä rahaa, todellakin.

No, korvausta tuli sitten illanvietosta. Klubilla oli hauskaa ja bf saa henkilökohtaisen sulan hattuunsa minun raahaamisestani tanssilattialle. Toki nautintoaineilla oli osansa asiassa, mutta tanssimme tyytyväisinä parikin tuntia äämyön diskomenossa.

Bf oli kuulemma katsellut meikäläistä ylpeänä tanssiessamme : "toi on mun!". Kehut komeasta, seksikkäästä uroksesta jatkuivat, kun pääsimme kotiin. Aamulla etsiskelinkin vaatteitani pitkin eteisen nurkkia :)

_______________________________________________________

Nyt istun kotona. Heräsimme myöhään, puolenpäivän aikoihin. Olen saanut tiskattua ja that's it. Olo on vetämätön ja raukea, sellainen sunnuntai-fiilis. Ei väsytä, mutta mitään ei jaksa tehdäkään. Illalla odottaa iltakävely bf:n kanssa.

Poikaystävä opiskelee (hikke), joten näemme vähän harvemmin. Asia josta olen lienen valittanut täälläkin. Hyvä että opiskelee :)

Pohtiessani ongelmaani purkaa omaa sisäistä maailmaani tajusin, että ollessani tällainen huonosti mieltään ja tunteitaan purkava ihminen, on toiselle hellyyden osoittaminen tärkeä kanava purkaa edes niitä hyviä tunteita. Hyvään oloon ja siihen, ettei sitä voi toiselle osoittaa toisen ollessa muualla, voi pakahtua samalla tavalla kuin huonoonkin oloon. Olen hellyyttä täynnä ja onneksi saan sitä jakaa poikaystävälleni. Se helpottaa oloa omalla tavallaan, jonkinlainen venttiili, tapa lievittää oloa.

Eikä bf varmaan pahaksi pistä, jos olen vähän ylihellä toisinaan :)

Kahden taloustieteen peruskurssin luennon jälkeen totean, ei ole minua varten. Kaksi syytä:

1) En hallitse tarvittavaa matematiikkaa, eikä minua kiinnosta oppiakaan sitä.

2) Valitsen mielummin naistutkimuksesta ja sosiologiasta laajemmat opinnot, koska niihin minulla on laajaa pohjaa (kasv.t.maisterina) ja ne jopa kiinnostavat. Sosiologia vaikuttaa liiankin helpolta, sillä kasvatustieteen sanasto ja ajattelutapa ovat lähes identtiset sosiologisen ajattelun kanssa, monilta osin ainakin. Ja toisaalta, olen "arjen sosiologi" muutenkin, käytän aikaani sosiaalisten ilmiöiden pohtimiseen. Ajattelumallit ovat tuttuja ja mielekkäitä.

Heräsipä jopa ajatus siitä, että voisin parissa vuodessa tehdä itsestäni sosiologian maisterin, painottaen opinnoissani sivuaineissa pääosin tai jopa kokonaan psykologiaa (ja johtamista). Ei olisi paha nakki, luulen. Gradukaan ei pelota, sellaisen olen jo tehnyt. Piece of cake, so to speak.

Liekö alkuinnostusta (ja luento sosiologiasta oli tylsä, ei miiitäään minule uutta...mitä on tiede -lässytystä..joo, kiva :), mutta sosiologia vaikuttaa minun alaltani. Lainasin jopa ylimääräistä kirjallisuutta, täysin poikkeavaa minulle, joka laiskana yleensä hädintuskin kahlaa kurssien pakollisen kirjallisuuden läpi.

_______________________________________________________

Sen verran sain irti taloustieteestä, että sain pienen pienen katsannon taloustieteelliseen ajatteluun. Ymmärrän jotenkin paremmin jatkossa ihmisiä, jotka on maisteriksi asti taloustieteestä kyllästettyjä ja aivopestyjä, kun he tulevat esittämään esimerkiksi tulosvastuuta kouluille.

Kouluissa on oppimista taloudenpidosta, se on selvä, mutta taloustieteen ÄÄRIMMÄISEN kaavamainen ajattelu a+b=c ei vain yksinkertaisesti sovi sellaisenaan sovellettavaksi monilla aloilla. En ihmettele ihmisten väsymistä yhteiskunnassa, niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla, jos kaikkea toimintaa ohjaavat noin kaavamaiset ajatukset.

Mutta kuten sanottu, ei taloustiede ole peikko, pitäisi vain saada yhdistettyä kovia ja pehmeitä tieteitä paremmin, poikkitieteellisyyttä. Nyt ainakin pystyn paremmin kuuntelemaan ihmistä, joka minulle joskus kun rehtorina toimin, tulee selittämään, että tuottatte liian vähän ja kulutatte liikaa. Pystyn ehkä esittämään asioita hänen ymmärtämässään muodossa.

Valitettavasti luulen, että monissa kohtiin yleensä ristiriitaa syntyy, kun ei osata puhua samaa kieltä, saati tunneta toisen alaa. Valitettavaa sinällään, kun kaikki voisivat oppia toisiltaan.

"Masennus on hankala sairaus, koska sairastunut tuntee usein syyllisyyttä ja voi olla kykenemätön uskomaan, että kukaan voisi auttaa häntä." (Wiki)

Niinpä, tunnen jatkuvasti joko, että ei pitäisi valittaa tai että en oikeasti ole sairas. Kuitenkin kaikki oireet ovat olemassa ja elämä on perseestä. Itsetuhoisuus on pelottavaa, kun se muuttuu helpommaksi ja luonnollisemmaksi ja, no, helpommaksi. Tietty epätoivoisuus, vaikka sellaiseen ei järjellistä syytä olekaan.

Äärimmäisen vittumainen tila, taistella järjellä tunteita vastaan, joutua sanomaan itselleen, että on syytä elää. Tässä joku nyt mättää pahasti :(

Mitä asioita olette kyseenalaistaneet elämässänne? Tarkoitan asioita, joiden keksiminen ja sitten asian silloisen nykylaidan muuttuminen/muuttaminen on saanut olonne hyväksi/huonoksi. Ovatko tilanteet olleet mielestänne aina mukavia/epämukavia tai vaan opettavia? Oletteko joskus löytäneet elämästänne jonkin sellaisen osa-alueen/ajattelutavan yms. jota ette ole tienneet olevankaan olemassa ja jonka löytäminen ja kyseenalaistaminen on saanut aikaan onnellisuutta/masentuneisuutta?

Pitkä lista kysymyksiä, jotka ajattelin kysyä. Masennukseni ja ahdistukseni - ainakin tulkintani mukaan - johtuu pitkälti siitä, että aloin kyseenalaistaa koko elämäni, kaikki oikeina pitämäni ajatukseni ja arvoni ja arvostukseni. Tarkemmin kyseenalaistin ne ja totesin ne vääriksi, tai ainakin haluan kokeilla jotakin muuta.

Toistaiseksi - olen toki muuttanut monia ajatuksiani ja toimintaani ja hypännyt uuteen monta kertaa viime syksyn jälkeen, tehnyt monia, ehkä suuriakin asioita - olen vain entistä ahdistuneempi. Jokin tai jotkin asiat ovat jossain syvällä, ne syyt syiden takana, joihin en tunnu pääsevän käsiksi tai joita en vain tunnista.

_______________________________________________________

Eilen maanantaina oli tarkoitukseni raahautua mäelle opiskelmaan. Teinkin sen, kunnes sinne päästyäni totesin olevani äärimmäisen vittuuntunt. Ympärilläni oli vain innokkaita ensimmäisen vuoden opiskelijoita, joista kaikki on niiiiin hienoa, sekä vanhempia opiskelijoita, jotka tietäväisinä menevät edestakaisin käytäviä. Ahdistuin ja vittuunnuin...ja jätin luennon väliin, kun noksu ehdotti muuta tekemistä. Oli onneksi helvetin hauskaa ja tuskin menetin mitään, kyseessä kun oli ensimmäinen luentokerta (=tämä tiede tutkii sitä ja tätä -diipadaapaa, samaa asiaa, joka lukee tieteenalan perusopuksen ensimmäisellä sivulla).

Tänään menin aamulla luennolle, ja se oli, no, ahdistavaa sekin. Vittuunnuin onneksi vasta luennon jälkeen ja tulin kotiin. Korkkasin punkun, vähän omenaa, port salut -kermajuustoa ja erilaisia pähkinöitä hoitavat tällä hetkellä vittumaisinta oloa. Onneksi en tunne itseäni ihan saamattomaksi, sillä sosiologian perusopus on luennassa. Sekin tosin edistyy mukavasti vain siksi, että on tieteenä niin lähellä kasvatustiedettä sekä siksi, että ajattelen maailmaa sosiologin tavoin. Ja myönnän, vaikka sen voisi joku tulkita joksikin positiiviseksi taholtani, että sosiologia vähän jopa kiinnostaa, ainakin enemmän kuin kasvatustiede.

_______________________________________________________

Ja vielä kysymyksiä: kuinka pitkä bloggaus on liian pitkä ja kuinka paljon saan valittaa, että vielä jaksaa joku lukeakin?

Lisää Rimbaldia lasiin, kauniin punainen, joskin ei maultaan mitenkään erikoinen. Sanoisin, kuten niin monesta kohtuuhintaisesta viinistä, että ei paha. Ehkä tuokin kuvastaa ajatteluani...ei voi sanoa hyvää, vaan negatiivisen kautta ei paha.

Hohhoijaa samson, crow up and be a human....

Heräsin tässä juuri ajatukseen, että elän Turussa ilman varsinaista yhteisöä ympärilläni. Toki minulla on kaupungissa sisko naisensa kanssa, noksu ja poikaystäväni sekä yksi hyvä naisystäväni, mutta siinä ne ihmiset sitten olivatkin.

Olen aloittanut opintoni Raumalla, joten Turun yon opiskelijat ovat minulle järjestäen täysin vieraita. Samoin vieraita ovat kaikki opiskelijayhditykset menoineen ja tapahtumineen. Menen siis mäelle istumaan luennoille, joiden osanottajista en tunne yhtäkään ja syön ruokaloissa, joissa en voi rennosti liittyä yhteenkään seurueeseen. Kun harvat ystäväni ovat matkoilla tai omissa menoissaan ja poikaystäväni viiliettää oman opiskelijajärjestönsä ja ystäviensä mukana, istun minä sitten yksin kotona. Tämän takiako muutin Turkuun?

Toki saan aikani kulumaan (!) opiskelemalla...

En kuulu siihen ihmistyyppiin, jolle on luontaista ja helppoa tutustua tuntemattomiin ihmisiin. En ala rupatella vierustoverini kanssa spontaanisti, enkä toisaalta viihdy suurissa bileissäkään, juurikin siitä syystä, etten ole kevyttä small talkia harrastava ja helposti tuttavuuksia (saati ystäviä) tekevä.

Ei tämän nyt ihan näin pitänyt mennä, mutta meni kuitenkin. Stana...

Vaarana tietysti on liika takertuminen niihin, jotka tässä ympärillä tällä hetkellä pyörivät. Täytyy tietoisesti pitää mielessä, ettei liikaa rasita muita itsellään. Tai toisaalta, ettei rasita itseään itsellään, mikä onkin ehkä vaikeampaa. No enihuu, elämä on mitä on (ja joku saatanan nenäkäs tyyppi voisi todeta, että elämä on mitä siitä tekee, mutta arvatkaa haluanko kuulla, että elämä on juuri sitä mitä Sinä itse siitä teet...nou)