Mopsi's

Huh, sentään! Muutto saatu tehtyä ja kämppäkin järjestettyä. Toki tavarat etsivät paikkaansa, mutta ovat sentään pääosin laatikoissa ja kaapeissa piilossa silmiltä. Asunnossa voi alkaa elää ilman murhetta laatikoihin kompastumisesta.

Lauantaina tavarat sisään ja pientä laatikoiden purkamista. Sitten baanalle mukavien uusien tuttavuuksien kanssa. Olipa aamuyöstä mukava, muutaman poliisiauton vaatinut, selkkauskin taloni edessä :D Noksu sai hupia, minä örisin sängyssä lähes kuolleena väsymyksestä.

Sunnuntai-aamuna hyppäsin sängystä jojona klo kahdeksan 8| ja kävin siivoamassa varaston. Kynttiläkutsut aiheuttivat mukavan sosiaalisen intervention puurtamiseen, mutta kämppä saatiin iltaan mennessä kuntoon.

Nyt enää gradu valmiiksi kahdessa päivässä (vapuksi!), vanhan kämpän viimeistelytyhjennys ja pikainen siivous, kamat Uuteenkaupunkiin ja loput tavarat Turkuun. Avainten palautus ja olen saanut muuton viimeisteltyä kokonaan. Sitten nautin vapusta ja uusista tuttavuuksista ;)

Poks! ja skumppaa kehiin....tosin ensin tämä gradu... :D

HAH!

2,5 vuotta olen opintojen ohella käynyt pesemässä autokorjaamon lattiaa viikonloppuisin. Ei se häirinnyt ennen tätä kevättä, kun ei ollut mitään ohjelmaa KOSKAAN viikonloppuisin. Nyt on, noksu ja hani ja monia muita. Lopetin duunin. Viimeinen kerta oli tänään! Olen odottanut tätä siitä asti, kun homman aloitin. Mukavaa fyysistä työtä, mutta ärsyttävää suunnitella viikonloppunsa aina tuon ympärille.

Ohi on...lalalaa!

jes...

Eikä siitä edes maksettu niin hyvin, että jäisi kaipaamaan :)

Kaksin aina kulkevi kaunihit miehet nuo,
sydämissään yksinäiset,
yhdessä yhtenäiset,
vaillä häivää elon ikävyyden.

- Olen väsynyt, ihan liian väsynyt -

ja olisi huonekalut kannettu sisään. Ei haittaa, vaikka olisikin kauhea sekamelska. Sitä aina sitten siivoa, kunhan on sitten oma koti mitä laittaa. Nyt on niin kesken tää muutto, että oikeen hermo menee. Ei jaksaisi olla missään, kun on niin ankeaa...kauhea organisointi...ääh, ku väsyttää...meen ihan pimeessä tuubassa ajattelematta mitään varmaan koko viikon :|

Onneksi meen noksun kanssa kaupungille rentoutumaan, jahka sänky on kasattu, että on paikka kaatua sitten.

Sunnuntaina onkin sitten kutsuttu kynttiläkutsuille :) Saas nähä, varsinkin kun olen enemmän tai vähemmän yliherkkä hajusteille ja kemikaaleille :D Vuodan vettä...no, luulevatpa naiset sitten herkäksi ;)

Noksun kanssa kun oltiin Hesassa tossa viikko reilu sitten, niin neiti pääsi tutustumaan kanssakäymiseeni hanin kanssa. Noksu oli hieman tuohtunut siitä, miten meikäläistä kohdeltiin ja ehkä jopa dissattiin suuremmassa seurueessa hanin taholta. On asiasta hanin naisystävät sille kanssa pitänyt jonkinlaista madonlukua mun kohtelemisestani :)

En asiaa ole niinkään ajatellut, mutta nyt kun sen noksu sanoi (jonka hyvin muotoiltuja mielipiteitä arvostan :) niin kyllähän mua dissattiin ja yksinkertaisesti jätettiin huomioimatta aika rankalla kädellä. Tuohduin itsekin, kun asiaa ajattelin.

Kerään vähän semmosta pyhää angstia ja vihaa siinä. Sitten ei vaadita kuin pieni edesottamus hanilta, niin olen siinä lempeänä lohduttamassa. Olen vaan niin helppo, ehkä vähän sitten sinisilmäinen. Toinen kattoo ku ilmaa ja silti olen siinä tukemassa. Onneksi saan huomiota kahden kesken. Ollaan asiasta puhuttu, mutta tässä meidän hommassa on niin paljon muutakin outoa, että tuo jää vähän taka-alalle.

Luulenpa, että ei ole ihan henkisesti terveellä pohjalla meidän juttu. Ainakaan minun henkisen terveyteni kannalta. Tai no, eihän meillä virallisesti mitään suhdetta olekaan...

Noksu ei kyllä ihmetellyt, kun historiaani (tai sen puutetta) selitin, että lankeen heti ensimmäiseen :) Niin kai tässä vähän sitäkin on, ensimmäinen mies elämässäni (onneksi ihana sellainen, vaikka vähän, no ei-täydellinen).

Ja noksu, en oo mikään HERNEKEPPI. Häpeäisit vähän, tämmöstä läskiä kehtaa mennä nimittelemään tollee...ihan melkein loukkaantua tarvitsisi kyllä :D

Mikähän taas on, kun alkaa mieliala valua alas. Ahditus ja masennus saavat taas tilaa pääkopassa. Ei jaksa edes laittaa vastaan, vaikka tietää, että pitäisi. Ei vaan jaksa.

What's the point anyway?

Noksu kovasti hyörii ympärillä ja yrittää olla henkisesti apuna. Onhan se mukavaa, että välitetään. Olen vain sellainen, että haluan työntää ihmisiä pois ja olla rauhassa. Samalla sitten murehtii, että työntää liian kauas.

Mood swings...

Mielialassa reagoi muutenkin ylikorostuneesti ja irrationaalisesti kaikkeen. Saatan vetää herneen nenään jostain täysin turhasta, varsinkin hanin kohdalla. Sitten harrastan virtuaalimökötystä ja toinen ihmettelee, että mitä ihmettä hän nyt taas on tehnyt. Äärimmäisen ärsyttävää.

Veromätkyjäkin tuli ja olen liian rikas kelalle, joutunen ensi keväänä maksamaan vaatimattomat 3600 € opintotukia takaisin.

Viime syksynä katosi henkinen terveys ja kakki luulot siitä, että olin henkisen itseni herra. Nyt näyttää uhkaavasti siltä, että arjen hallinta - elämänalue, jonka olen aina (kuvitellut) hallinnut - katoaa. En vain sitten kai hallitse rahan käyttöä. Säälittävää.

Ehkä tässä on osansa sillä, että aino varsinainen kiintopiste, oma koti, on tällä hetkellä muuton alla. Ei ole mitään konkreettista, mihin tukeutua. Omiaan sekin viemään turvallisuudentunnetta pois.

Käytän liikaa aikaani sen perustelemiseen, miksi minulla ei ole mitään syytä täällä pyöriä.

Once upon a time, there was a boy.

One of shy nature and humble personality.

He lived a happy, care-free life not having to worry about a single thing.

He walked the walk of life merrily.

Then he made the mistake of looking over he's shoulder, looking back at his past life and actions.

He saw something that was not supposed to be there. He stopped and slowly turned around. That was the second mistake he made. He took of he's pink glasses.

The roses that once bloomed were black and lifeless. The green trees had shed all their leaves and the bare branches moved sadly in the breeze. All the colours, the smell and feel of life were gone and replaced with nothing but dead objects.

He was amazed. I just walked through here, and it all seemed fine. Why is it all gone? Where are all the things that were supposed to be here? All this and more he wondered.

Turning and looking again ahead, ahead in life, staring at the future, he saw nothing. The path that laid there just a brief moment ago was gone.

There was nothing ahead and just black chaos behind.

Where am I to go, he wondered. And so do I.

Tanssia haudoilla elävien, taikuuden valossa, kuutamossa pehmeässä.

Tanssia vailla huolta, talloa jalkoihinsa avuttomia, elää riistäen heikkoja.

Tanssia alla valon kelmeän, yllä ruumiiiden, vierellä kärsivien, ottaen tukea vailla elämää olevista, olla ja nauttia tuskaisista, omista hetkistä mustista.

Askeleet valssin, haudoilla elävien, tanssin tahdit kanssa viikatteen, miehen mustan, päivieni ratoksi, ne lopulta itsekseni päättäen, itseni tuhoksi, tanssien haudoilla elävien ja kuitenkin matkaten itse kanssa manalan lautturin.

Ah, ollako vai eikä olla. Siinä kysymys, mieltä piinaava ja kaiken läpileikkaava...