Lähden pariksi päiväksi Helsinkiin. Uskomatonta, mutta en ole pääkaupungissa läpikulkua pidempää aikaa koskaan viettänyt. Harmi, että vierailuni osuu pyhäpäivällä, joten en ehdi edes museoita kiertää.
Nautin ajastani sitten muuten, vaikka ostamalla ne kauan kaivatut vaelluskengät :)
Hyvää, kuplivaa uudenvuodenaattoa kaikille!
Olen aivan newbie, mitä tulee deittailuun ja uusien ihmisten tapaamiseen. Alan sen vähitellen ymmärtää sen (tai oikeastaan aika vauhdillakin). Miten helvetissä sitä onnistuu astumaan jokaiseen vastaantulevaan kuoppaan?
Pitäisi varmaan osata rakentaa ympärilleen paksu kuori, eikä olla ihan avoin kirja (sinisilmäinenkö sittenkin?) kaikille. Turpaanhan siinä saa...
Enkä välttämättä ole innostunut taas opettelemaan jotain uutta, varsinkaan, kun se tuntuu olevan pääasiassa yrityksen ja erehdyksen kautta tapahtuvaa oppimista. Ei sovi itseään ruoskivalle perfektionistille :(
Ensimmäinen joulu, joka ärsytti, vitutti, stressasi ja noin vain yleensä otti päähän.
Olin vähän ylimääräisenä joka paikassa, johon menin :S Serkun luona aattopäivänä syömässä, en varsinaisesti saanut mitään irti: minua ei tarvittu keittiössä ja loput porukasta pelasivat pöytäjääkiekkoa. Istuin ja kellotin pelejä.
Aattoilta kaverin luona meni paremmin. Onnistuin vain suututtamaan kaikki lautapelejä pelatessa sääntöjen kanssa. Join liikaa liian nopeasti. Sen kun yhdistää aamuyön unettomuuteen, väsyin nopeasti. Yön nukuin huonosti; aamulla paikat jumissa ja krapula, kun en illalla juonut tarpeeksi vettä ja ottanut särkylääkettä.
Tiistai meni krapulassa ja serkkujen luona aaton ruokia tuhoamassa. Porukat pelasivat pleikkarilla jääkiekkoa (helvetti, mikä yllätys taas...) eikä minua taaskaan tarvittu keittiössä.
Tapanina aamulla Turkuun hakemaan systeri ja sen nainen ja äiteelle syömään. Helvettiä oli sekin. Olen aina ollut perheessä sopeutuvainen, "helppo lapsi", jonka on aina voinut "jättää yksin". Tämän syksyn aikana olen vain ollut niin väsynyt kaikkeen, etten enää jaksa esittää. Minua vain vituttaa kaikki ja se näkyy. Sori nyt vaan äiteelle...
Nyt olen saanut raahauduttua kotiin. Olen väsynyt, todella väsynyt. En edes jaksa ajatella huomista, saati sitä seuraavaa päivää. En oikeastaan jaksa ajatella...mitään.
Onneksi joulu on ohi...nyt mietin, että miten selviän seuraavasta vuodesta, sillä olen muuttunut: en enää halua suunnitella asioita etukäteen, en halua sitoutua mihinkään liikaa; haluan voida sanoa, että ei kiinostakaan, vaan lähden Tahitille. Tietää tulevaisuudessa monia yhteentörmäyksi niin itseni kanssa (looginen, etukäteen varautuva ja suunnittelevan puoleni kanssa) sekä äitini ja sukuni kanssa (samanlaisia perfektionisteja ja suunnittelijoita hekin).
Tahtoo vaan olla ja tehdä itsekkäästi sitä, mitä haluaa. Onko se törkeää?!
Kello 23.00 vetäydyn sänkyyni. Ajatuksena palata normaalinpaan unirytmiin. Täytän sanaristikkoa puolisen tuntia. Alan nukkua.
Herään noin kello 2.00.
Pyörin sängyssa. En saa unta, peitto ahdistaa, tyyny ahdistaa, on kuuma, on kylmä. Vituttaa.
Kello 3.30 luovutan. Ei tule uni. Alan täyttää ristikkoa. Juon lasin vettä.
Kello 4.20 päätän alkaa nukkua, taas. Ei onnistu. Nousen ylös. Kävelen ympäri asuntoani. Avaan television. Onneksi en ole vielä katkaissut Viasatin tilausta; tutustun historia-dokumenttiin. Avaan tietokoneen. Yllättäen kettään tuttua ei ole kirjautunut sisään :/
Kello 4.50 kirjoitan tätä blogia ja kiroan surkeasti alkavaa jouluaattoa. Nukahdan varmaan jälkiruokani päälle iltapäivällä...
Onko nyt sitten unettomuuden vuoro, kun muuten on valoisampi mieli? Vaiko vain täysin sekoitettu unirytmi...
Joka tapauksessa: Vittuvittuvittu ja vittu!
ja hyvää joulua *<:o)
Liekö syynä auringon satunnainen näyttäytyminen, vai se, että olen onnistunut järjestämään itselleni ohjelmaa lähitulevaisuuteen, mutta olen hieman paremmalla tuulella.
Toistaiseksi.
Ja olen bongannut netistä pari uutta tuttavuutta, ylllättyen, että koodi.netin keskustelupalstalla hengaa ihan asiallistakin porukkaa.
Muuten, paikan käyttäjien kehittämät nicknamet ovat aivan hillittömiä! Keskustelua seuraa jo ihan siitä huvista, että näkee, millaisia väännöksiä tulee vastaan :D
Mainitsin äidilleni halustani alkaa matkustaa. Sanoin myös, että liftaamalla voisi joitakin etappeja taittaa. Hän totesi suoraan päin naama, että olen niin HYVÄUSKOINEN ihminen, ettei hän ainakaan uskaltaisi päästää minua liftaamaan. Vieressä istunut ystäväni yhtyi mielipiteeseen välittömästi.
Olen kuulemma hyväuskoinen, sinisilmäinen ja luottavainen. Toki ystäväni totesi luottavaisuuden olevan oikein mainio ominaisuus, ja maailmakin olisikin parempi paikka, jos kaikki olisivat yhtä luottavaisia kuin minä. Voi kuulemma vaan saada siipeensä jossain vaiheessa.
Minä kun en mielestäni ole mikään sinisilmäinen tai hyväuskoinen! Luottavainen ehkä, sen voin myöntää, mutta silti! Iski kriisi: voinko enää luottaa itseeni ja arviointikykyyni, jos äitinikin pitää minua liian hyväuskoisena ihmisenä?
Olen jo muutaman vuoden ajatellut, että olisi mukava matkustella ympäri maailmaa. Olen vain sen verran hedonisti, että matkusteluni tulisi tapahtua 1. luokassa lentäen, limusiinilla hotellille ja paras sviitti käyttöön (komealla hovimestarilla varustettuan ;)
Nyttemmin rakas ystäväni, joka on maailmaa kiertänyt peukalon ja rinkan voimin (ja joka varmaan lukee tätä juuri nytkin siinä toivossa, että saisi jonkin harhautuksen proseminaarityönsä aloittamiselle. Juuri sinä! Töihin siitä!) on saanut minut vakuutettua siitä, että em. matkustustapa on itseasiassa avartavampi, kuin "massaturistimatkat".
Jos vain saan talouteni kuntoon (hemmetin kela veti maton alkuvuoden tuloilta), ajattelin, että voisipa ottaa ja lähteä maailmalle. Tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin. Puolisen vuotta kun kiertelisi vaikkapa Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa, niin ehkäpä arkiset huoletkin vähän helpottaisivat :)
Ehdotuksia matkakohteista ja kokemuksia reissailusta otetaan ilomielin vastaan!
Onneksi aurinko edes TÄNÄÄN maanantaina paistaa täällä Raumalla :)
Lyhenee ennenkuin pitenee...
Stellagrrrl puhui blogissaan unista. Unet ovat aina olleet mielikuvitusmaailmaan pakenevalle - minä siis - taianomainen todellisuus oman pään sisällä. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.
Olen tyytyväinen herätessäni kesken unen. On todettu, että unen muistaminen hereillä on mm. liitoksissa siihen, herääkö kesken unen tai ajatteleeko unta heti herättyään.
Jostain syystä sohvalla nukkuessani - liekö johtuvan puutumisesta epäsopivalla alustalla nukkumisesta - näen unta täydellisestä halvaantumisesta. En pysty liikuttamaan yhtäkään raajaani. Tiedän olevani taas "siinä" unessa, kuitenkaan pystymättä heräämään. On hauskaa tietää olevansa unessa kuitenkaan pystymättä heräämään siitä. Ensimmäisillä kerroilla ko. unta nähdessäni tunsin pakokauhua, jollaista en ole hereillä tuntenut. Se oli jotenkin vapauttavaa, joskin vasta heräämisen jälkeen.
Mielenkiintoinen dokumentti, joka kuluneen vuoden aikana on tv:sta tullut (en muista kanavaa, mutta todennäköisesti teemalta) kertoi unen merkityksestä ihmiselle. Dokumentti esitti unien olevan ihmisen turvallinen keino harjoitella tosielämän vaarallisia tilanteita, kuten uhatuksi tulemista tai pakenemista vaaralta. Unen harjoitusluonteella selitetään myös unessa ihmisen kokemien tunteiden aitous ja voimkkuus. Unessa tunnet todella olevasi esimerkiksi hengenvaarassa paetessasi jotakin. Näin ihmiselle muodostuu unien kautta toimintamalli, joka saattoi pelasta tosielämässä. Kiinnostava ja mielestäni sangen perusteltu ajatus unien tarkoituksenmukaisuudesta.
Itse - pääni sisällä paljon aikaa viettävänä - pidän unia kiehtovana ikkunana mieleni osiin, joihin en pääse hereillä. On kiintoisaa ajatella olevan mielen sopukoita, jotka ovat piilossa itse mieleltä...
Aloitin bloggailun tarpeesta kertoa arkipäiviäsiä asioita silloin, kun ne ovat vielä mielessä. Oli myös mukava ajatus paikasta, johon voi laittaa tajunnanvirrasta kummunneita johtopäätöksiä elämän joka alueelta.
Kuitenkin olen jotenkin onnistunut käyttämään blogiani enemmänkin ahdistukseni esiintuomiseen. Ei mitään mukavaa luettavaa. Itse en aina jaksa lukea toisten angstia. Haen netistä kevyttä ja viihdyttävää sisältöä sekä tietoa.
Tunnen muutenkin syyllisyyttä edellisen lisäksi siitä, että olen allapäin. Pääosin sen takia, etten jaksa keskittyä toisille merkityksellisiin asioihin (esim. joulu). Enkä tyydy vain olemaan välinpitämätön, vaan todennäköisesti päästän suustani ilkeitä, nasevia kommentteja, jotka jälkitarkastelussa olisi voinut jättää sanomatta. Tai olen muuten vain nyrpeällä asenteella liikkeellä.
Suomalaisessa kulttuurissa itsensä tuominen esiin on sosiaalisesti ei-hyväksyttävää käyttäytymistä. Syyllisyyttä tunnen siis siitäkin, että koen hakevani huomiota olemalla umpimielinen ja osallistumaton lähipiirini elämään. En aina oikein tiedä, voinko olla apea itseni, vai pitäisikö vetää naamalle seurapiirihymy.
Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että annan tunteiden vallata niin suuren osan elämääni, että ne alkavat vaikuttaa arkipäiväisiin toimenpiteisiin.
Syyllisyys ei varsinaisesti lisää sisäistä hyvinvointiani. Ymmärrän paremmin päivä päivältä, miksi monet masennuksen piirteet ruokkivat toisiaan ja johtavat helposti noidankehään.
Eniten kuitenkin pelkään sitä, että jonakin päivänä en enää tiedostakaan voivani huonosti. Mielentilani on muuttunut normaaliksi olotilaksi.