Mopsi's

Viikonlopun saldoa autoilun saralta. Perjantaina, päivää ennen Tampereen matkaa, auto sammahti (tai no, minä taisin sammauttaa sen lumipenkasta lähtiessäni). Ja kas, syttyi moottorivikavalo tauluun. "Toimita auto lähimpään huoltoon". Nätisti moottori kävi, joten päätin jättää asian hautumaan lauantaiaamuun.

Valo hävisi itsestään, luojan kiitos. Pullo punkkua meni perjantaina järkytykseen. Nykyautot, hiukan känähtää ja heti valoa ruutuun. Toki huolto on 6000 km myöhässä...

Matkalla Tampereelle törmäsimme todelliseen ääliöön tiellä. Turku-Tampere välillä on yksi ohituskaista rakennettu. Siinä sitten pimeässä ajellessa, pientä lumisadetta ja liukasta tietä oli seurana, edellämme ajeli kaksi autoa. Etummaisin vanha iso maasturi ja välissämme meni Peugot. Ohituskaistan kohdalla pösö päätti lähteä ohittamaan sangen hitaasti matelevaa maasturia. Maasturi ensin kiihdytti, kuten jokainen ääliö ohituskaistan kohdalla, mutta sitten totesi, että kun toinen kiihdyttämisestä huolimatta meinaa mennä ohi, ajoi keskelle kahta kaistaa.

Siis keskelle kahta kaistaa. Eikä päästänyt ohi. Ja jatkoi mukavaa 75 km vauhtiaan siinä.

Törkeää liikenteen vaarantamista.

Eilisellä kotiinpaluumatkallamme kaarsimme tarkistamaan, jokohan kohta uimahallin remontti täällä Turussa on valmis. Ei ole, mutta tyhjällä parkkipaikalla olleessa Opelissa oltiin. Ikkunat olivat huurussa ja pari jalkaparia heilui ilmassa. Jollain oli mukava sunnuntai :)

Tänään sitten auto 60 000 km huoltoon. Odotan isoa laskua. Huokaus. Autoilu on sitten antoisaa.

Isoäiti on laitoshoidossa. Vanhainkodin ja sairaalan sekoitus. Sanat ovat kateissa jo, ymmärrys ei. Liikkuminen ilman apua mahdotonta melkeinpä.

Isoäiti ei ole sosiaalinen tapaus. Sieltä lienen minäkin tarkkailevan ja hieman nyreän asenteeni perinyt. Sosiaalisia taitoja voikin sitten opetella.

No, mummu kaatui muutama kuukausi sitten. Käsi murtui ja se leikattiin ja paketoitiin. Nyt kun siteitä poistettiin, todettiin, että kyynärpäähän laitetut vaijerit ja naulat olivat tullee lihan ja ihon läpi. Kädessä oli paha tulehdus ja kaikki haavat auki. Käsi oli lähes mätä ja verenmyrkytyksen puuttumista ihmeteltiin.

Asiaa ihmeteltiin. Mummu nukutettiin ja mietittiin mitä tehdä. Herätettiin ja päätettiin nukuttaa seuraavana päivänä uudestaan, jotta voidaan taas pohtia mitä tehdään. Vaijerit lähtivät. Uusi paketti laitettiin ympärille.

Ei ole mummusta huomannut, että sattuu. Mutta laitoksessahan pienikin inahdus hoidetaan särkylääkkeillä. Eipä sanansa kadottanut osaa kertoa mistään mitään. Itsekin olen kyynärpäätä siirrellyt. Tekee vähän pahaa.

No, on mummu ihan hyvässä hoidossa, ainakin verrattain moniin muihin vanhuksiin.

Miettii tässä taas vaan, että missä sitä itse aikanaan on - ja kenen huolehdittavana?!

Jep, alkaa lomanjälkeinen kevätlukukausi. Toki, eihän minulla töitä ole vielä. Paitsi tammikuuksi.

Kauhea töihinpaluukrapula. En ole edes lomaillut vaikka tässä nyt jo on 2,5 viikkoa ollut rokulia.

Kipeänä olen ollut. Ja pakko jotain on ollut tehdä, joten makaamisesta ei tietoakaan, vaikka olisi pitänyt. Joulusta asti ollut flunssanpoikasta ja vieläkin nenu tukos.

Ärsyttää. Väsyttääkin.

Mutta eiköhän tämä tästä muutu kun pääsee taas vauhtiin.

Kutosten opettamista kolme viikkoa. Auta armias.

Tässä on monenlaista uutta näköpiirissä. Pitäisi opetella vähän markkinoinnin aakkosia, erityisesti asiantuntijuuden markkinointia. Pitäisi tehdä vapaa-aikana vähän tauluja ja opetella erilaisia tekniikoita. Työssä tulee vastaan ongelmia, joihin olisi mukava perehtyä oman pohdinnan lisäksi tutustumalla sopivaan kirjallisuuteen.

Ongelma on se, että näen jokaisen asian sellaisena, että siihen täytyy paneutua Kunnolla. Tarkoittaen sitä, että opiskelen kasan kirjoja ja yritän etsiä kaikki käytännön tilaisuudet perehtyä aiheeseen, jotta saan laajan ja kritiikin mahdollistavan kuvan aiheesta. Haluan tietää tarpeeksi pystyäkseni asiallisesti kritisoimaan ja kyseenalaistamaan opiskelemaani asiaa. Pelkka yhden tai kahden kirjasen lukeminen markkinoinnista ei anna minulle vielä tarpeeksi laajaa kuvaa alasta, jotta voisin oikeasti siitä jotain ymmärtää.

Alan tajuta, miksi ihmsiet ahdistuvat elinikäisen oppimisen edessä; mikään ei tunnu riittävän. Ihmisen aivot oppivat koko elinikämme uutta. Mutta se, jaksammeko aina opiskella ja tottua jälleen uuteen, onkin sitten eri asia.

On uuvuttavaa, jos jatkuvasti joutuu altistumaan jollekin uudelle. Toki arkipäivä on uusia tilanteita, mutta se, että pitää tiedollisesti omaksua uutta, on rasittavaa. Uudet tilanteet hoituvat vanhojen pohjalta mukavasti, mutta kun mukana on tiedollista opiskelua, eikä vain käytännön opettelua, on asia vaativampaa aivoille. Huonohko selitys. Tajuaa ken haluaa :)

Tunnen oloni riittämättömäksi, sillä en voi mitenkään osata kaikkea niin hyvin kuin haluaisin. Koskaan ei voi tietää, tietääkö tarpeeksi voidakseen kyseenalaistaa. Ja aina on joku, joka tietää enemmän. Liekö kyseessä oman vajavaisuuden myöntämisen ongelma perfektionistisen luonteen kanssa? Ehkäpä.

Kadehdin ihmisiä, jotka kykenevät vain makaamaan ja olemaan tyytyväisiä!