Mopsi's

Vuoden sijaisuustili aukeaa kahden päivän tokaluokan sijaisuudella.

Luokka on aika normiporukka, sellainen eläväinen, mutta ystävällinen tunnelma. Ei sen pahempia häiriköitä (siis niitä, jotka häiritsevät häiritsemisen vuoksi), vaan perussählääjiä kaikiki :)

Olen ko. koulussa tehnyt suurimman osan sijaisuuksistani. Rehtori soitti aamulla 8.30. Olin mennyt nukkumaan aamulla kolmelta. Hän kysyikin ensimmäiseksi, että herätinkö. Liekö karhean käheä ääneni ja sekavuuteni paljastanut minut?

Ruokalassa molempien neljänsien luokkien oppilaat toivottivat minut taas tervetulleeksi kamalalla supinalla ja iloisella huutelulla: "samuliiii!". Yksi tyttö hipsi hiljaa luokseni, kun vielä vahdin erään hidastelijan syömistä. Hän kysyi minulta hiljaa katse maassa, että koska voisin tulla taas opettamaan heitä. Olen ainakin yhteen oppilaaseen tehnyt vaikutuksen. Mukava tunne, etten ole vain ollut ohimenevänä sijaisena. Tosin jouduin toteamaan, että valitettavasti asia ei ole minusta kiinni :)

Nyt pitäisi keksiä jotain kivaa tekemistä kahdelle eri tokaluokalle musiikkiin. Taidetaan vaan kuunnella musiikkia ja askarrella jotain kivaa, onhan perjantai-iltapäivä :)
Laiska oon...

Viikonloppuna olisi serkun tuparitkin. Mitäs sinne veisi?

Ja rahaongelmaankin tuli hienoinen helpotus: sain eräältä yritykseltä palautuksena 110 € liikaa maksetusta laskusta. Olenpa ollut huolellinen taas. Eikä tämä sijaisuuskaan varsinaisesti haittaa tilin saldoa :)

Odottaa, aina vaan odottaa.

Mitäkö sitten odotamme?

Elämää alkavaa vaiko tulevaa kuolemaa?

Tunteitako suuria rakkautta ikuista,

vaiko vain elämän läpi hengissä kulkemista?

Sitä yritän ratkaista,
joskin menestyksellä huonolla.
Ei sitä voi sanoa sanalla,
tai edes useammalla,
mikä on syy odotuksen.

Onko edes mitään päässä odotuksen,
vaiko vaille mitään jäämme,
koemme elämämme pois heittäneemme,
jättäneet kokonaan väliin elämisen,
ja ottaneet elämäksemme odotuksen.

Päivällä alkoi pyryttää täällä länsirannikolla. Nyt on kaunis kymmensenttinen hanki kaikkialla. Märkää luntahan tuo on ja lämpötilakin nollassa. Kuinka kauan lie maailmaa koristava tuo nyt alas tullut kiteytynyt vesi? Ihanaa kuitenkin nähdä edes yksi luminen päivä tänä talvena, noin vesi- ja räntäsateen sijaan.

Siskon vajaa 4-vuotias poika oli älyttömän hyvällä tuulella :) Samuli kato tätä, Samuli mulla on uusi autolehti, Samuli tuu kattoo jne. Ihanaa innostumista kaikesta. On se niin fiksu poika, vaikka hieman subjektiivinen olenkin asiaa kommentoimaan ;)

1,5 h graduistuntokin oli kiinnostava, kun kaikki muut ryhmäläiset olivat (taas) jossain muualla. Tällä kertaa tosin Kaikki muut olivat poissa; saimme ohjaajan huomion kokonaan itsellemme - parilleni ja minulle - ja 1,5 h keskustelimme gradumme tutkimusosion rakentamisesta. Koko aika meni ja saimme kiitosta hyvästä asenteesta ja oikeasta, ahkerasta otteesta tutkimuksen tekemiseen. Muu ryhmä kuulemma vähän sitten rämpiikin perässä...

Ohjaaja myös totesi, että tutkimamme aihe on niin vähän käsitelty Suomessa, että siitä riittää ehdottomasti jatkotukimukseenkin. Olen ajatellut - kuten parinikin, joskin luulen olevani vielä astetta vakavammin asialla - jatkaa kasvatustieteen opintoja vielä maisterista eteenkin päin. Toivon joskus väitteleväni kasvatustieteen tohtoriksi koulujen johtamisesta :) Aika näyttää...

She's feeling sad,
under the weather,
and I feel bad,
hoping to be able to hold her.

Trying to find the words to comfort,
saying: "it doesn't last forever, the sadness",
telling her it is worth the effort,
to live through the feelings and reach once again the life's goodness.

Taking you under my wing,
a place of no mourning,
anxiety or sorrow,
just a warm embrace and my heart for borrow,
for you to let me carry some of your feelings,
so you can be happier tomorrow.

I'm here, just around the corner,
close and near,
wishing to release you of your pain,
of your fear,
oh, don't feel sad my dear,
I'm just here.

10 minuuttia,
jalkani alkaa väsyä,
ehkä alas istuutua?

9 minuuttia,
katson kelloa,
aikaa asioita vatvoa.

8 minuuttia,
aika mataa,
niin hiljaa.

7 minuuttia,
maailmaa tarkkailen,
ohi menee nainen,
hänkin pelkkä kuolevainen.

6 minuuttia,
odotan ja odotan,
aikaaniko kadotan?

5 minuuttia,
painaa mieltäni jokin asia.

4 minuuttia,
lähestyy hetki,
alkaa jo mieli pohtia.

3 minuuttia,
kuitenkin niin monta sekuntia,
voisi yhtä hyvin olla usempi tuntia.

2 minuuttia,
herää kehoni,
lyö sydämeni,
peittää veri kohiseva kuuloni.

1 minuutti,
etenee viisari,
hitaasti, mutta varmasti,
viimeistä hetkeä kohti.

Aika tulee täyteen,
kuulen askeleet kivetyksellä,
luon hitaasti katseen,
odotan jännityksellä,
lämpimällä mielellä,
kohtaavat silmämme tyhjällä tiellä.

Kuluu minuutit ja pian jo tunnitkin,
mutta ei kuitenkaan odotusta,
vaan yhteen ovat jo kietoutuneet mielemmekin,
eikä ole enää väliä ajan kulusta,
joskin toivon silta matelua, äärimmäistä hitauttua.
Vain, jotta saan elämästäni nautittua.

Nauraa ja iloita,
huumaan kadota,
hymyillä,
itsensä vietellä,
nauttia menosta,
iloita ystävillä,
pois surusta kävellä.

Mieli parantaa itsensä,
peittää haavansa,
sitoo ne ihminen naurullansa,
kasvot hymyssä,
valaisee ympäristönsä,
ja ilahduttaa ystäviänsä.

Tunteminen lienee yhtä kuin eläminen,
näin minulle totesi ystäväni.
Lieneekö hän oikeassa,
ainakin tunnen olevani elossa.
Välillä ehkä vähän liikaakin,
mutta onneksi tunnen kuitenkin.
Nyttemmin taas iloiten, vaikka välillä olen suruissankin.

Elän,
nautin,
tunnen.

Helsinki on kiva kaupunki - jos on varaa siitä nauttia. Kaikki on kallista, joka paikkaan täytyy "lähtemällä lähteä", elämä on kiireisen oloista (huom. oloista) ja kaupunki on oudolla tavalla persoonaton. Jos olisi varaa asua keskustassa ja aikaa ja rahaa nauttia kaikesta kaupungin tarjoamasta, olisi Helsinki mitä mukavin paikka. Opiskelijalle se on vähän tyyris.

Kuitenkin kaikki asukkaatkin ovat persoonia, ja he jopa juttelevat kyllä, jos vain suunsa avaa. Näin huolimatta siitä, että katsekontakti on ankarasti pannassa. Kaupunki on niin fyysiseltä kuin henkiseltä ja kulttuuriseltakin kannalta niin ihanan monimuotoinen ja -tasoinen, että sinne voisi kasvatustieteilijä hukuttautua :) Ensin täytyy vain opetella kaupungin tavat ja toiminta.

----------------------------------------------------------------

"Isäntäni" vierailun ajan luonnehti minua seuraavanlaisesti (ja kaikki hyvällä, kai ;):

"iso ja vahva" (mitäs meni melkein putoamaan sängystä, täytyyhän sitä nyt ottaa koppi)

"kylmä ja analyyttinen" (taisin istua aika hiljaa koko viikonlopun 8| )

"sisäänpäin kääntynyt" (no joo, myönnän olevani tarkkailijaluonne, olen tottunut siihen, että voin vetäytyä syrjään ja tarkkailemaan tilannetta etäältä...opeteltavaa minulle siis hypätä keskusteluun tuntemattomien kanssa...tai no, ei niin tuntemattoman kanssa :)

"lämmin" (no olen!)

"ihana" (no joo...)

""lähihoitaja"" (mitäs sairastui isäntä kesken kaiken, totta kai huolehdin ihmisestä...vaikka sitten ottamalla syliin, kun maailma tuntuu kaatuvan päälle.)

----------------------------------------------------------------

Vitutusta aiheutti kiireellinen lähtö: unohdin opiskelijakorttini. Onneksi menomatkalla bussin setä oli kiltti ja päästi opiskelijahinnalla. Tulomatkalla taas...grrr!

Ostin lipun isännän opiskelijakortilla (ja ei, ei ole moraalitonta, koska olen itsekin opiskelija) ja toivoin, että etukäteen ostettu opiskelijalippu ei antaisi aihetta kuskille kysyä korttia.

Väärin!

"En voi ottaa tätä lippua vastaan ilman opkorttia"

"Ai, no mitäs sitten?"

"No tämä lippu on voimassa kuukauden, mutta nyt teidän täytyy ostaa normaalihintainen aikuisten lippu."

"Aha..."

Joten matkasta, jolle ostin etukäteen opiskelijahintaisen lipun 16.90 €, jouduin bussissa maksamaan vielä täyden hinnan 33.80 €. Paluumatkasta maskoin siis kolmikertaisen hinnan. Eikä minulla mitään ylimääräistä rahaa ole samperi! Meni viikon ruoat tossa. Ja tiedän, oma moka. Paluumatkan naiskuski oli mukava ja asiallinen, eikä se hänen syynsä ole. Häntä vain oli mukava kirota mokastani, hiljaa itsekseni tietysti :)

Kotimatkalla iski herkkä hetki. En oikein vieläkään tiedä, miksi itkeä tihrustin melkein tunnin. Ehkä se oli vain ahdistusta siirtymisestä mukavasta huolettomasta olemisesta takaisin arkeen, siirtymistä maailmasta toiseen. Tai sitten isännän jättäminen yksin elämänsä pariin, elämän, josta hän pitkään tilitti tuntojaan. Olisin mielelläni auttanut häntä enemmänkin, nyt vain olin lämpimänä sylinä lähellä.

Olen näemmä aika herkkä. Ei kai empatiasta haittaa ole? Tosin pelkään ensimmäistä omaa luokkaani ja sitä oppilasta, jonka elämä on niin syvältä, että murehdin sitä sitten ympäri vuorokauden.
Niisk...

edit: haa, meinasi unohtua yksi luonnehdinta :)

"kermaperse" (no jos haluaa käydä suihkussa aamulla JA illalla, niin ei se nyt niin kamalaa hienostelua ole, eihän...ja en mennyt, kun kiellettiin...käperryin sänkyyn sitten purkamaan oloani...)

Selittäkää tyhmälle maalaiselle, että miksi osassa Helsingin paikallasjunista ei voi ostaa lippua ja toisissa voi?! Ärsyttävää täristä ulkona odottamassa junaa vain todetakseen, että jos haluaa keskeltä periferiaa johonkin päästä, on mentävä pummilla. Epäloogista.

Toinen asia, mikä ärsyttää, on rautatieaseman ja junien kellot: onhan tässä vielä aikaa, paitsi että juna lähti jo...olisi tuon aseman kellon mukaan ollut vielä 3 minuuttia kyllä aikaa...

Miksi aikataulut on laadittu minuuttien mukaan, jos aseman kellot osoittavat aikaa max 5 min tarkkuudella, riippuen mihin kelloon katsoo. Huonoa organisointia.

Educa oli ihan antoisa, joskin koin kesken luennon "herätyksen" kun nuokahdin. Väsynyt olin, joten 3,5 h jälkeen loppui kisakestävyys. Jäipähän käteen ainakin materiaalia, pari kirjaakin. Kiinnostavimpana Hannu Väisäsen "Toiset kengät", joita Otava jakoi osallistujille. Jotain vastinetta matkakuluille :)

Yksinäinen lehti vajoaa,
leijuu hitaasti puusta,
hengitykseni ilmaa huurtaa,
rapisee ruoho kuurasta.

Leijaa lehti kevyesti,
vaikuttaa vire tuulen sen kulkuun,
kuitenkin niin raskaasti,
painaa se jälkensä minuun.

Viileys pureutuu sisääni,
läpäisee herkät suojani,
valtaa sieluni ja suojattoman mieleni,
jäädyttää aatteeni.

Lehti laskeutuu levollisesti.
Seuraan kulkua sen katseellani,
löydänkö rauhaa itselleni,
kysyn hiljaa mielessäni.

Voisin jäädä tähän,
olla rauhassa omassa,
istua hiljaa ja nauttia,
viileässä talvessa.

Jäädä tähän istumaan,
katsoa elämää, kunnes silmäni sulkeutuu.
En jäisi mitään katumaan,
kun lehti vihdoin maahan laskeutuu.

To feel inadequency,
to feel exhaustion of a kind,
to feel impotency,
the one of the mind.

Others are always smarter,
more intelligent than you,
knowledgewise further,
leaving you behind.

To live your life below others,
is for suckers,
and unfortunately I'm doing just that,
too easily feeling like an idiot,
and that's just sad.
It makes me mad.