Mopsi's

Oon ruma. Näin valokuvia itsestäni. Oon lihonnutkin. Ja olen ruma. Mitähän mahtaa poikaystäväni nähdä meikäläisessä?!?

Ja niin, oon ruma.

Mtv3:n nettisivun uutisesta:

"Tutkijat pitävät edelleen jatkuvan allin alamäen pääsyynä Itämeren pieniä tahallisia öljypäästöjä. Asiasta kertoo Suomen Luonto -lehti."

lähde: http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2008/09/717912

Mikä ihme on jatkuva alli :P

"Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan fyysiset ominaisuudet saattavat määrätä ihmisen poliittisen kannan. Poliittiset mielipiteet ovat sitä kovempia mitä säikympi ihminen on, Science-lehdessä julkaistut tulokset vihjaavat.

Tutkimukseen osallistui 46 satunnaisesti valittua poliittisesti valveutunutta yhdysvaltalaista. Heidät laitettiin kahteen kokeeseen, joista toisessa mitattiin fyysistä reaktiota hätkähdyttäviin kuviin ja toisessa yllättäviin ja koviin ääniin.

Voimakkaasti reagoineet koehenkilöt olivat useammin kovan linjan kannattajia kuin lievemmin reagoineet. He muun muassa kannattivat muita todennäköisemmin kuolemantuomiota, Irakin sotaa ja koulujen rukoushetkiä sekä vastustivat aselakien tiukentamista, pasifismia, maahanmuuttoa, kehitysapua, esiaviollista seksiä, homoavioliittoja, abortteja ja pornografiaa."

lähde: http://www.yle.fi/uutiset/ulkomaat/oikea/id102001.html, luettu 19.09.2008

Miksi Yle ottaa ulkomaan uutisiinsa tuollaisen tutkimuksen? Kritisoitavaa löytyy mm. otoksen määrästä, mitä ovat "valveutuneet" poliittisesti aktiiviset ihmiset? jne. Miksi tällainen edes ylittää uutiskynnystä, saati tiedekynnystä? Hohhoijaa, sanoisin.

Pidän itseäni tyhmänä ja lukemattomana; ja toisia aina fiksumpina. Silti kuitenkin, tiedostaen, monesti aliarvioin muita, katson "nenänvarttani" pitkin. Kiinnostava yhtälö.

Aliarvioin itseäni ja asetan muut ylemmäksi. Sitten taas toisaalta aliarvioin muita (ja tavallaan samalla asetan itseni heidän yläpuolelleen).

Ehkä kyse sitten on tekijöistä, joita kohtaan arvostusta tunnen? Tietoa aliarvostan itsessäni, joitakin muita aliarvostan muissa?

Kuitenkin hassua aliarvostaa itseään ja samalla muita, vaikka loogisesti se pitäisi mennä joko tai. Vai pitäisikö? Toki teemana on aliarvostus, molemmissa kohtia. Onko vastakohta aina suora seuraus: aliarvostan itseäni, katson muita ylöspäin?

Ajatuksia?

Tuskastun, kun joku ihminen ei ymmärrä minua.

Olen kuitenkin oppinut, että yleensä kyse onkin siitä, että minä en ymmärrä häntä.

Olen hyvä ihmistuntija. Osaan lukea ihmisiä ja tehdä päätelmiä heistä.

Monet ihmiset ovat sanoneet minulle, että hyvinkin lyhyen kanssakäymisen jälkeen heille tutuista ihmisistä tekemäni huomiot osuvat hyvin lähelle todellisuutta. Taidon olen perinyt molemmilta vanhemmiltani ja olen siitä ylpeä, oikeasti :)

On jotenkin tyydyttävää tietää, että pystyy lukemaan ihmisiä. Se helpottaa elämää niin kassajonosta luokkahuoneeseen. Erilaisten viestien tulkinnan taito on kielellisen lahjakkuuden kanssa toimiva yhdistelmä tässä ihmistäyteisessä maailmassa selviämiseksi.

(kehun itseäni, vähän ehkä liikaakin, mutta tässä kohtaa voin todeta aidosta olevani samaa mieltä itseni kanssa oikeastaan ilman mitään sisäisiä vastalauseita...)

Toki, en minäkään ajatuksia lue ja saatan välillä sosiaalisella kokemattomuudellani tehdä vahinkoa. Mutta se ei tarkoita, ettenkö silti tiedostaisi mitä muut tuntevat ja ajattelevat, se tarkoittaa vain sitä, etten välttämättä osaa reagoida siihen.

Edit: kas, olenkin tämän jo listannut :D kuitenkin, listaan toistamiseen, koska tämä ominaisuus saa itseltäni niin varauksettoman hyväksynnän, että se tuntuu hyvältä sanoa ääneen...

Maailma on täynnä ongelmia, asioita asioiden takana, jotka vaikuttavat kaikkeen. Oli puhe sitten tasa-arvosta, tai maapallon saastumisesta tai mistä tahansa.

Monesti lähtökohtana ajattelussa tuntuu olevan, että kun nyt esimerkiksi päiväkoti ylläpitää sukupuolistereotypiaa tarjoamalla tytöille kotileikkejä ja pojille pikkuautoja, että tiedostavien ja valistuneiden aikuisten tulisi pyrkiä rikkomaan nuo taustalla vaikuttavat ajatukset siitä, mitä ovat tyttöjen leikit tai poikien leikit.

Täysin kannatettavaa on asian tiedostaminen ja myös se, että jos poika nyt haluaa leikkiä "tyttöjen leikkejä" (tai tyttö poikien) se hänelle sallittakoon ilman mitään arvolauselmia tai -asenteita.

Mutta onko tarpeen jokaista tällaista "epäkohtaa" lähteä tunteenpalolla muuttamaan väkisin? Esimerkkini koskee nyt lapsia ja sukupuolistereotypiaa, mutta voisin puhua monesta muustakin samankaltaisesta asiasta. Onko asioita pakko aina lähteä muuttamaan? Samoin, kuin vallitsevassa olotilassa, myös muutokseen sisältyy arvostuksia; muutosta ohjaavat myös tietyt arvot.

Onko siis aina oleellista, kuten tuntuu olevan ajatuksena, että kun havaitaan "epäkohta", että siihen täytyy myös puuttua. Eikö pelkkä asian tiedostaminen riitä joissakin kohdin?

Mitä tulee esimerkin rooleihin, ne tuovat myös turvaa. Lapsi "tietää" miten hänen tulee käyttäytyä tietyissä tilanteissa ilman, että jokainen tilanne vaatisi erikseen pohdintaa siitä, mitäs tässä nyt tehdään. Esimerkin tilanne ei siis ole kokonaan läpimätä, vaan siinäkin on puolensa. Asia, joka monelta radikaaliuudistajalta tuntuu unohtuvan. Kaikki pitäisi aina uusia läpikotaisin, jotta saadaan tarpeeksi suuri heiluriliike aikaan, tunne siitä, että nyt Oikeasti asiat muuttuvat.

Pointtini on siis, että ei kaikki "ongelmat" vaadi vastareaktiota, ainakaan yhtä voimakasta kuin itse "ongelma" on. Toisinaan minusta riittää vain asian tiedostaminen ja ehkä pieni vaikuttaminen, ei pyrkiminen koko maailman parantamiseen.

Mitä mieltä olette, huolimatta hieman tulkinnanvaraisesta esityksestäni :)

Suunnitelmia ja ajatuksia tulevaisuudesta on. Muuttujiakin on, aivan liikaa. Miten ihmisen pitäisi tulevaisuuttaan suunnitella tai siihen valmistautua?

Bf edustaa ajattelua, että kun johonkin pyrkii, niin sinne varmasti pääsee. Allekirjoitan periaatteen periaatteessa. Käytännössä hän ei vain ymmärrä sitä, että minä(kin) pyrin tietoisesti kerran johonkin. Totesin vain, etten halunnutkaan sinne. Sitten ollaankin pimeässä kopeloimassa, josko jostain löytyisi jonkin värinen lanka seurattavaksi. Bf ei sitä voi käsittää, kuten ei sitäkään, että miten jollakulla voi olla muka huono olo. Eihän se vaadi kuin sen, että tekee sitä mitä haluaa ja mistä saa eniten tyydytystä sillä hetkellä.

Niin, sehän tosiaankin on noin yksinkertaista. On se ihme, että ihmisillä on huono olo.

Mutta aiheeseen takaisin, miten ihmiset elävät elämäänsä. Suunnitteletteko kaiken tarkkaan vai annatteko kaiken mennä virran mukana. Vaiko sopivissa määrin väljiä tavoitteita, joihin pyrkiä, mutta antaa elämälle mahdollisuus sorkkia suunnitelmia ja luoda mukavia sattumia (tai ei-mukavia).

Ongelmani taitaa olla sangen yksinkertainen: en osaa ilmaista ajatuksiani ääneen.

Tämä on äärimmäisen masentavaa huomata, että ongelma voisi olla jokin noinkin yksinkertainen, saati tavallinen.

Osaan sanoa ne täällä ääneen, osittain, mutten rakkaille ihmisilleni. Tai jotain.

Minulla on sellainen olo, että koko elämän olen aina ollut se osapuoli, joka ymmärtää/joustaa/neuvottelee/antaa periksi. Olen liian kiltti.

Olenko koskaan tehnyt yhtään itsekästä päätöstä?! Sellaista päätöstä, joka tarkoittaisi sitä, että menetän jotain, ilman että saan varmasti saman verran jotain muuta tilalle. En.

Olen aina pelannut varman päälle, aina joustanut, aina ollut kiltti, aina neuvotellut ja ollut diplomaattinen, aina valinnut kultaisen keskitien, aina valinnut näennäisesti helpoimman ja vähimmän kivuliaan tien. En ole koskaan sanonut suoraan ei tai kyllä, vaan aina ymmärtänyt ja joustanut ja mukautunut.

Kai minulla on oikeus tehdä, mitä haluan, vaikka se ei olisikaan järkevintä, tai saattaisin sen seurauksena menettää jotakin. Tehdä mitä haluan vain siksi, että kerrankin tekisin jotkin enkä aina ymmärtäisi ja myötäilisi ja perustelisi itselleni, miksi nyt on järkevää tehdä näin ja että näin tehden kaikilla on hyvä olla.

Toimia TÄYSIN itsekkäästi, jopa unohtaen muut. Olen liian kiltti siihen. Olen nuorimman lapsen osassa riitaisassa perheessa kasvanut diplomaatiksi. Se on selviytymiskeino. Nyt vaan tuntuu turhauttavalta se, että en koskaan pääse eroon siitä, en pääse eroon mukailusta ja myötäilystä ja kaikkien näkökantojen ja ihmisten huomioimisesta.

Kerrankin vain päättää jotakin huomioimatta kaikkia mahdollisia tekijöitä. Olla itsekäs, rakkaidenkin kustannuksella. Olen Minä, olen yksilö ja elän ensisijassa itseäni enkä muita varten. Miksi en pidä omaa puoltani?! Miksi olen niin halukas aina mukautumaan kaikkeen?! Miksi en ole itsekäs, edes terveellä tavalla?!

Tuntuu siltä, että niin henkisesti kuin käytännössäkin annan itsestäni liikaa ja annan ihmisten ottaa itsestäni liikaa. Mitä jää minulle itselleni?!

Huoh.

_______________________________________________________

Edellinen liittyy keskusteluun poikaystäväni kanssa. Nyt on erotettava tunteet ja järjelliset ajatukset.

Hyväskyn täysin ja ymmärrän, että hän vasta vähän aikaa omillaan asuneena, haluaa omillaan olla ja elää rauhallisesti. Ymmärrän, että hän maailmaa nähneenä, ei ehkä koe tarvetta pitää kiirettä parisuhteen kanssa, vaikka näkeekin suhteemme ja sen tulevaisuuden vakavana. Ymmärrän täysin edelliset, järkeni käsittää ne ja hyväksyy ne. Totta kai on tärkeää, että hän saa olla ja elää omillaan, edetä rauhassa.

Mutta tunnetasolla...

Minä olen odottanut elämässäni tarpeeksi, minulla ei ole tarvetta enää odottaa lisää. Olen aina joustanut ja ymmärtänyt. Olen saanut tarpeeksi istua yksin omillani asunnossani katumassa kaikkea sitä, mitä EN ole tehnyt.

Nyt minua vituttaa se, että olen taas odottamassa jotakin. Miksi olen taas odottamassa, enkä tekemässä kaikkia niitä asioita, joita koen jättäneeni tekemättä, mutta joita en voi parisuhteen vuoksi tehdä. Matkustaa, tavata ihmisiä, tutustua toisiin intiimimmin, nauttia yhdenyön kokeiluista. Tunteeni ihmettelevät, että mitä helvettiä, istun taas ja odotan ja mukaudun ja sopeudun ja ymmärrän muita. Miksi en ole vain itsekäs, vaikka se ei järkevää olisikaan. Siksi tietenkin, koska rakas silloin katoaisi elämästäni.

Järkeen palatakseni, en ole häntä jättämässä, mutta sisälläni on suuri ristiriita. En ole siellä, missä haluaisin eikä parisuhteeni tyydytä minua tällä hetkellä henkisesti eikä fyysisesti siinä määrin kuin toivoisin. Se tyydyttää paljon ja bf on minullle rakas ja täydellinen kumppani, mutta...

Miksi ja mitä odotan, sen sijaan, että repäisin, heittäisin noppia ja lähtisin kokeilemaan toisenlaista elämää? Kyse on tietysti (järki puhuu taas, stana), etten halua häntä menettää.

Ristiriita ei kuitenkaan katoa mihinkään. Ehkä minun pitää olla itsekkäämpi jatkossa, sanoa mitä TODELLA haluan ja jopa vaatia muita mukautumaan tai katoamaan. En vain sitä uskalla tai osaa tehdä, järkeni ei anna periksi. Ja varmasti katuisin seurauksia.

Ei vittu, että vituttaa taas tämä sekainen pääkoppa, jota bf tuntuu onnistuvan sekoittamaan vielä lisää. Hän on vain lähellä ja pääsee kuoreni alle. Hyvä tai huono asia, todennäköisesti vain hyvä.

Huomaatteko, edellisessäkin...täytyy todeta diplomaattisesti kaikki puolet asiasta...en vittu voi vaan todeta, että saatana ei käy...en vain voi, aivot eivät anna periksi...SAATANA SENTÄÄN