Olen aina ollut hieman taipuvainen melankoliaan - ainakin pääni sisällä. Nyttemmin olen huomannut mielialani muuttuvan nopeastikin ja saatan olla vittuuntunut kaikesta ja kaikille päiviäkin putkeen. Toisinaan totean parhaaksi lukkiutua kämppääni pariksi päiväksi. Elää aamutakissa sohvalla löhöten.
Huolestuttava käänne on se, että välillä millään ei tunnu olevan mitään väliä. Kaikki vaan vituttaa ja olen muutaman kerran ollut lähellä heittää kaikki lähellä oleva päin seiniä. Siis vakavasti harkinnut...looginen minäni ei ymmärrä moista.
Ehkäpä kaikki johtuu vain siitä, että elämältä puuttuu sisältö. Ei valttämättä päämärä, mutta tällä hetkellä sisältö. Ei ole mitään niin tärkeää, jonka takia täällä viitsisi pyöriä. Masentava ajatuskulku.
Yleensä olen hoitanut masennustani rahalla, shoppailulla. Ongelmana on se, että ei ole oikein enää mitään ostettavaa ja opiskelijabudjetti on jo nyt ylivenytetty. Eikä raha terapiana toimi, sen voin sanoa.
Ainoa ilo ovat päivät koulussa. Lapsista saa valtavasti positiivista energiaa! Elämänmyönteinen hyörinä ympärillä vetää väkisinkin suunpieliä ylöspäin, olit sitten kuinka vittuuntunut tahansa. Lapset ovat niin paljon välittömämpiä ja aidompia, kuin aikuiset. Palautekin on suoraa, konstailematonta ja aitoa. Aikuisilta harvoin saa niin suoraa mielipidettä kuin lapselta :/
Kyyninen kun olen (joskin ystäväni, joka varmaan itsensä tunnistaa ;), yrittääkin ajatusmaailmaani ahkerasti muuttaa) , niin olen taipuvainen syyttämään elämää yleensä alati tihenevistä ja pitenevistä "mustan mielen kausista". Turha sitä on luontoa mennä parjaamaan...
huoh :(
edit: positiivista kyllä, seksuaalisuuteni ja suuntautumiseni ovat ainoita tasapainoisia asioita elämässäni, asioita, joita ei tarvitse pohtia jatkuvasti.
