Loosing every day

Hmm (kulunut aloitus, tiedän, mutta pohdintojani tänne kirjoitan, joten luonteva), sanovat viisaammat, että masennus on yleensä reaktio jonkinasteiseen menetykseen.

Huomaan monesti mielialani heilahtavan, kun poikaystäväni ilmoittaa jostakin menostaan, joka ei sisällä minun osallistumistani. Jonkinlainen menetys lienee tuokin, aika rakkaan ihmisen kanssa. Tuohon kun vielä lisää sen, että ylipäätään olen kateellinen muiden menoista ja tekemisistä, niin se jotenkin vahvistaa tunnetta. Jätettäköön tässä kohtaa toteamatta itsestäänselvyydet siitä, että miksi et itse mene ja tee jne.

On ehdottomasti terveen suhteen edellytys, että molemmilla on omat ystävänsä ja menonsa yhteisen ajan lisäksi. Silti se vain jotenkin kirpaisee tietää, että itsellä on sitten todennäköisesti edessä koti-ilta omien ajatusten seurassa, siis sen lisäksi, ettei oma rakas ole kainalossa lämmittämässä. En siis suhtaudu kauhean loogisesti, mutta tunteikkaasti kylläkin, aina kun aikatauluista ja menoista puhutaan.

_______________________________________________________

Niin, mitä tulee asioihin reagoimiseen, olen tässä pohtinut, että ennen suhtaudun asioihin loogisesti, järjellisesti eritellen ja punniten. Nyttemmin huomaan, että mieleni saattaa reagoida mielialaani heittelemällä ja tunnepitoisesti ennen kuin edes ehdin asiaa järjellisesti pohtia.

Minä näen tämän jonkinasteisena kontrollin menetyksenä, mutta kai tietty tunnepitoinen reagointi voisi olla hyväkin, siis liiallisen kylmän loogisen erittelyn vastapainona. Harmi vain, että tunnereaktioni ovat yleensä negatiivisia.

_______________________________________________________

On taas muutenkin sellainen olo, että kaipaa paljon seuraa vain, jotta voisi sitten työntää ihmiset pois luotaan.

Olenko vain (masennukseni kanssa ja muutenkin) loputtoman HUOMIONKIPEÄ ihminen?! Sellainen olo tulee liian usein. Mielessäni suurin osa teoistani on huomion hakemista, vaikka sitä saankin suhteellisen tarpeeksi ja saisin ehkä vielä enemmän käyttämällä positiivisempia menetelmiä kuin kiukuttelua ja vittumaisuutta.

Sataa vieläkin...ja minun täytyy lähteä ulos etsimään psykologini vastaanottoa. Ensimmäinen kerta, kenties viimeinen. En ole tällä hetkellä innostunut laisinkaan, en vähääkään. Pakkoa.