Kulissin takaa

Söin päivälliseksi ja iltapalaksi tuliaissuklaata Belgiasta.

Luin Virginie Despentes'n Pane mua.

Tekstailin erään tuttavani kanssa, joka sai reilut puoli vuotta sitten vakavan sairaskohtauksen ja on vasta ihan äsken päässyt jaloilleen eikä vielä kykene puhumaan. Jutut menivät vyön alle ja hänen loppukommenttinsa oli: "Seisoo ensimmäistä kertaa kohtauksen jälkeen". Lienenkö aikaisemmin tullut iloisemmaksi, kun olen vaikuttanut positiivisesti jonkun erektioon.

Lauantain Turun sanomissa oli kuva republikaanien ehdokasparista. Naispuolinen heistä heilutti kättään yleisölleen (miespuolinenhan ei sotainvaliditeettinsa vuoksi kykene nostamaan kättään hartiatason yläpuolelle). Kuvatekstissä sanottiin hänen tervehtivän miltei natsitervehdyksellä. Kimpaannuin kuvatekstistä niin, että lähetin päätoimittaja Massiselle paheksuvan sähköpostin. Hän kiitti palautteesta, myönsi asiattoman kuvatekstin, jota kutsui työtapaturmaksi, ja aikoi puhutella vakavasti toimittajaa.

Tyttäreni oli luokkatoverinsa 7-vuotissyntymäpäivillä. Hän kertoi syntymäpäiväsankarin olevan luokan ainoa poika, joka leikkii tyttöjen kanssa ja jolla ei ole Batman- tai Star wars-leluja, syntymäpäivävieraista näkyi valtaosa olevan tyttöjä. Tulipa mieleeni samanlaiset kuviot omasta lapsuudestani.

Lahjapaperia kirjakaupassa ostaessamme tyttäreni valitsi Nalle Puh-kuvioidun vaaleanpunaisen paperin. Juuri ja juuri sain nielaistua kysymykseni, eikö pojalle sopisi paremmin se viereinen vaaleansininen paperirulla. Mitäpä se minulle kuuluu.

Tänään sain toisenkin huomautuksen henkisestä rajoittuneisuudestani. Kerroin tyttärelleni vanhempainillassa havainneeni, että yli puolella hänen luokkatovereistaan oli eri sukunimi kuin paikalla olleella äidillä. Kun minä olin lapsi, kaikilla perheenjäsenillä oli yleensä sama sukunimi, selostin ja jatkoin, että naiset eivät nykyisin halua vaihtaa sukunimeään avioituessaan. Eivätkä miehet, tyttäreni täydensi. Aivan, piste pikkufeministille.

Enää pari tuntia ja vaimoni palaa viikon työmatkalta Belgiasta.

Vielä yksi Missä olit kun kuulit siitä - juttu. Kyseessä ei ole Kennedyn murha, koska en ihan silloin vielä ollut mukana kuvioissa.

Syyskuun 28. päivän aamuna 1994 avasin radion aamu-uutisten aikaan silloisessa kodissani Kerttulinkadun ja Koskenniemenkadun kulmassa. Uutiset kuulostivat kummallisilta aamupalaa tehdessäni.

Kun kuuntelin tarkemmin, ymmärsin jonkun laivan uponneen Itämereen. Sitten havaitsin helikopterien tavanomaista vilkkaamman liikenteen talomme ylitse läheiseen yliopistosairaalaan.

Päivemmällä kävin silloisen tyttöystäväni kanssa lounaalla Mikrolla ja reitin varrella olivat liput puolitangossa.

Estonian tapahtumat lienevät vieläkin epäselviä.

Sarjassamme Missä olit kun se tapahtui on vuorossa helmikuun 28. päivä vuonna 1986 ja paikkana Sveavägen Tukholmassa.

Nukuin kotonani ja isäni tuli herättämään: Roope, Roope, herää! Olof Palme on murhattu!

Mitä, parahdin ja ponkaisin sängystä ylös.

Kuulin vain radiouutisten lopun ja siellä se sanottiin.Seuraavat uutiset tulevat kahden tunnin päästä, isäni selosti.

Se oli sitä aikaa, kun uutisia ei tullut useilta kanavilta useita kertoja tunnissa tai jolloin ei ollut internetiä.

Samana päivänä vietimme veljeni kihlajaisia hänen anoppilassaan.

Leif GW Perssonilta on näkäjään näinä päivinä ilmestynyt suomennettuna kirja Palmen murhasta.

Cocon bloggaus palautti mieleeni syyskuun yhdennentoista päivän seitsemän vuotta sitten.

Olin töissä ja chattailin koodi.netissä. Joku kirjoitti sinne viestin, että lentokone oli törmännyt pilvenpiirtäjään New Yorkissa. Aha, ajattelin.

Seuraavaksi sama nimimerkki kertoi lentokoneen lentäneen päin Pentagonia. Jep, jep, surkea huumorintaju, kuittasin.

Merkinnät jäivät kuitenkin vaivaamaan mieltäni ja vilkaisin Ylen kotisivua. Sieltä sitten asian laita selvisi.

Illan istuin liimattuna television edessä.

Kävin tyttäreni ensimmäisessä vanhempainillassa. Olen hämmentynyt. Minun tulee sopeutua.

Olin ajatellut, että lapsen koulunkäynti on koulun ja perheen yhteinen projekti. Huomasin olevani väärässä. Se on molempien projekti kyllä mutta ei yhteinen: koulu tekee tykönään mitä tekee, perhe tekee tykönään mitä tekee.

Koulun rehtori oli ylimielinen ja tärkeilevä. Hän kuulutti keskustelua mutta kun joku vanhemmista jotain kommentoi hänellä oli valmis vastaus kaikkeen: se on näin koska se on näin.

Opettaja vaikutti pätevältä ja miellyttävältä. Häneltäkään ei tullut minkäänlaista signaalia yhteistyön suuntaan. Pari pientä yksityiskohtaa: hän ei kätellyt vanhempia, hän lukee sähköpostinsa pari kertaa viikossa eikä ilmeisesti lähetä sitä kautta viestejä.

Varmaan tyttäremme koulussa pärjää muiden mukana tälläkin systeemillä, suurin osahan niin tekee. Isän pitää vain opetella systeemin tapa toimia.

Ero päivähoitoon on valtava. Siellä kerrotaan päivittäin, miten päivä on mennyt, ja vanhemmilta kysellään koko ajan mielipiteitä ja sovitaan asioita. Isän pitää vain opetella systeemin tapa toimia.

Toinen ajatusvääristymäni lähteistä juontanee työstäni. Teen töitä sosiaalisten haasteiden (päihteet, mielenterveys, työttömyys, kouluttamattomuus, köyhyys ja muut hyvinvointipuutteet) kanssa painivien ihmisten kanssa. Olen tottunut verkostoihin, asiakasjohteisuuteen, tiimityöhön ja jatkuvaan yhteydenpitoon ja jotenkin kuvittelin saman mallin toimivan koulussa. Isän pitää vain opetella systeemin tapa toimia.

Kyllä tämä tästä. Tytärkin jää tätä nykyä kouluun aamuisin ilman temppuja. Ja olen edelleen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.

Meidän piti mennä katsomaan Valteen ja Heiskasen Showhatia pikkujoulussa mutta liput olikin myyty loppuun pikkujoulupäivältämme. Harmi, harmi, harmi! Nyt menemme Vegasiin joulusirkukseen.

Olin lauantaina ammattiliittoni järjestämässä työhyvinvointikoulutuksessa. Luennoitsijana oli pätevä ja ihastuttava Marja-Liisa Manka Tampereen yliopistosta.

Hänen ydinviestinsä on muistini mukaan seuraava:
1. Ole ihmisiksi työpaikallasi.
2. Kanna vastuusi.
3. Alä keskity miettimään kaikkea sitä, mikä ei toimi.

Aika lällyn kuuloista kirjoitettuna mutta sangen tervejärkistä. Työhyvinvointi ei ole esimiehen tekemiä temppuja.

Tilaisuus oli SAS Radisson Marina Palacessa Aurajoen rannalla. Se on hieno seitsemänkymmentäluvun monumentti, jossa saa hyvää ruokaa ja jossa on viihtyisä sikarisalonki kenraali Ehrnroothin muistomerkkiä vastapäätä.

Oma jaksamisongelmani liittyy ennemminkin pitkästymiseen kuin rasittumiseen.

Turun Sanomat siteeraa ruotsalaistoimittaja Stephan Mendel-Ekiä:

"Ruotsalaisnäkökulmasta suomalaiset ovat olemassa vain siksi, että maan päällä on oltava kansa, johon verrattuna ruotsalaiset voisivat näyttää mannermaisilta, rennoilta maailmankansalaisilta".

Tuohan toimii, sillä ruotsalaiset ovat minusta rentoja, mannermaisia maailmankansalaisia.

Suomesta pitäminen on samaisen toimittajan mukaan hienostelevan käytöksen merkki.

Kun olin kaksitoistavuotias vanhempani päättivät lisätä perheemme elämisen laatua muuttamalla perheensä kerrostalosta omakotitaloon. Vastustin kovasti mutta turhaan.

Vanhemmillani oli paljon iltamenoja, joten olin varsin usein illat yksin kotona. Jostain kumman syystä pelkäsin mustalaisten tulevan taloomme. Senpä takia istuin vaatehuoneessa tai kylpyhuoneessa tai keittiössä liesituulettimen valossa lukemassa ja pelkäämässä mustalaisia, ulko-ovet lukossa ja ulospäin näkyvät sisävalot sammutettuna. Minulla oli myös valmiiksi sepitetty tarina, jos vanhempani ihmettelisivät pimeitä touhujani.

Tosielämässä minulla ei ole koskaan ollut syytä pelätä mustalaisia.

Tarina tuli mieleeni, kun ruokatunnilla muistelimme lapsuuden televisio-ohjelmia. Minä muistin kotimaisen jännityssarjan Soittorasia. En siitä muista muuta kuin ahdistavan tunnelman kun sarjan perhe oli kesämökillään ja roisto tuli ikkunan taakse. Ehkä olin saanut tästä ohjelmasta käsitykseni, kuinka vaarallista on asua maan tasalla.