Kävin tyttäreni ensimmäisessä vanhempainillassa. Olen hämmentynyt. Minun tulee sopeutua.
Olin ajatellut, että lapsen koulunkäynti on koulun ja perheen yhteinen projekti. Huomasin olevani väärässä. Se on molempien projekti kyllä mutta ei yhteinen: koulu tekee tykönään mitä tekee, perhe tekee tykönään mitä tekee.
Koulun rehtori oli ylimielinen ja tärkeilevä. Hän kuulutti keskustelua mutta kun joku vanhemmista jotain kommentoi hänellä oli valmis vastaus kaikkeen: se on näin koska se on näin.
Opettaja vaikutti pätevältä ja miellyttävältä. Häneltäkään ei tullut minkäänlaista signaalia yhteistyön suuntaan. Pari pientä yksityiskohtaa: hän ei kätellyt vanhempia, hän lukee sähköpostinsa pari kertaa viikossa eikä ilmeisesti lähetä sitä kautta viestejä.
Varmaan tyttäremme koulussa pärjää muiden mukana tälläkin systeemillä, suurin osahan niin tekee. Isän pitää vain opetella systeemin tapa toimia.
Ero päivähoitoon on valtava. Siellä kerrotaan päivittäin, miten päivä on mennyt, ja vanhemmilta kysellään koko ajan mielipiteitä ja sovitaan asioita. Isän pitää vain opetella systeemin tapa toimia.
Toinen ajatusvääristymäni lähteistä juontanee työstäni. Teen töitä sosiaalisten haasteiden (päihteet, mielenterveys, työttömyys, kouluttamattomuus, köyhyys ja muut hyvinvointipuutteet) kanssa painivien ihmisten kanssa. Olen tottunut verkostoihin, asiakasjohteisuuteen, tiimityöhön ja jatkuvaan yhteydenpitoon ja jotenkin kuvittelin saman mallin toimivan koulussa. Isän pitää vain opetella systeemin tapa toimia.
Kyllä tämä tästä. Tytärkin jää tätä nykyä kouluun aamuisin ilman temppuja. Ja olen edelleen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.
