Kulissin takaa

Perjantaina ostin kotimatkalla Alkosta champagnepullon ja vuokrasin naapurikorttelin Makuunista seitsemän elokuvaa. Dvd-kotelot kädessäni kävellessäni muistinkin yhtäkkiä, etteihän minulla ole mitään aparaattia, jolla niitä voisin katsella. Varsinaista dvd-laitetta meillä ei ole lainkaan ja tietokoneemme on muun perheen mukana på landet. Eilen otin työkannettavani kotiin.

Katsoin kaksi Jussi Vares-elokuvaa, joista Porissa tapahtuva Jäätynyt enkeli oli, tua noi, varsin herkullinen. Katsoin myös elokuvan Musta jää, joka ei sekään ollut huono.

Viikonvaihde ohitse ja työt jatkuvat.

Luin Riku Korhosen Lääkäriromaanin, josta otsikon sitaatti on. Se oli sangen masentunutta kertomaa kolmikymppisistä. Onneksi on itse jo nelikymppinen ja saanut viettää nuoruutensa iloisella kahdeksankymmentäluvulla.

Televisiossa Mark Levengood haastatteli Matti Klingeä, joka on yksi kotijumalistani.

Klingen jälkeen juutuin katsomaan Komisario Lewistä. Tapahtumat sijoittuvat Oxfrodiin, jossa varmaan pitäisi joskus käydä. Lewisin työpari Hathaway oli aika cute.

Arhinmäki valittiin sitten kom...ei kun vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Söötti poika, joka puhuu valitettavasti puutaheinää.

Katsoin elokuvan Enkeleitä ja demoneja, sillä olen kiinnostunut kaikesta Pyhään apostoliseen roomalaiseen katoliseen kirkkoon liittyvästä. Elokuva ei ollut hyvä, juoni tosin oli vaihteleva, hieman se toki valaisi kirkon sisäistä elämää.

Katolisuuteen liittyvänä tarkennuksena siteeraan elokuvan professori Langdonia: "Usko on lahja, jota minä en ole vielä saanut".

Epämiellyttävin piirre työssäni on rahan ympärillä pyöriminen: markkinoiminen, myyminen, kehittäminen lisärahan toivossa. Kiinnostavin piirre työssäni on rahan ympärillä pyöriminen: tehdä töitä jotta työkavereille ja itselle riittäisi palkkarahaa.

Minustahan piti tulla virkamies, joka rauhallisesti ilman talousvastuuta kehittelee kaikkea kaunista ja hyvää kansalaisille. Nytkin kehittelen sellaista mutta ilman virkaa.

Aiemmin pidin itseäni kärsivällisenä asiantuntijana. Vuosien mittaan olen muuttunut kärsimättömäksi enkä viitsi perehtyä yksityiskohtiin enää.

Tavarantoimittaja kutsui kesäjuhliinsa. Kävin maistelemassa uutuuksia. Laura Voutilainen lauloi. Tämä laulajatar on jotenkin mennyt ohitseni lähes kokonaan: ainoa tuntemani hänen laulunsa on "Prinsessaa saan tanssittaa" tai jotain sinnepäin.

Osallistuin erään järjestön kehittämisseminaariin Gustavelundissa Tuusulassa. Tauolla käveleskelin läheisellä kirkkomaalla. Aleksis Kiven haudalla tunsin henkistä yhteyttä suomalaisen kulttuurin alkujuuriin: järisyttävää.

Olipa Hesari tässä alkuviikosta vetänyt komean uutisetusivun: Eurooppa hylkäsi vasemmiston. Seuraavalla sivulla oli muistokirjoitus tästä poliittisesta aattesta. Jopa kaikki haastatellut (vasemmistolaiset) tutkijat olivat lohduttomia.

Mutta nyt: Paavo Arhinmäki tulee ja voittaa.

Minähän olen ollut rakastunut Paavoon jo vuosia. Hänen lempeä ja älykäs katseensa ja äijämäinen habituksensa saavat meikäläisellä sukat pyörimään jaloissa jne.

Kokoomuksen kolme paikkaa oli luonnollisesti pettymys. Neljä olisi ollut hyvä, viisi unelma. Äänestin Sirpa Pietikäistä. Kokoomuskolmikko kuvastaa puolueen nykyistä imagoa hyvin: pehmeitä, sosiaalista ulottuvuutta ja ympäristöä ymmärtäviä.

Keskusta se vaan jatkaa porskuttamistaan kaiken järjen vastaisesti.

Sdp:n rappio on hämmästyttävää. Liisa Jaakonsaaresta olen aina tykännyt.

Heidi Hautalan valinnasta iloitsen. Hassi olisi saanut jäädä valitsematta.

Rkp:n menestys sopii minulle.

Hyvä, että kom... ei kun siis vasemmistoliitto putosi pois koko parlamentista.

Kristillisistä ja vennamolaisista en osaa sanoa mitään, not interesting.

Omalla äänestysalueellani Turku kakkosessa Kerttulin koululla kokoomus vei kolmekymmentä prosenttia äänistä ja vihreät olivat demareita selvästi suositumpia.