Töissä taas. Pää kipeä, nuha, nukuttaa.
Luin Anna-Lena Laurénin De är inte kloka, de där ryssarna: toimittajan keveitä havaintoja venäläisestä arjesta.
Luin Åsa Linderborgin Mig äger ingen: isän ja tyttären eloa ruotsalaisen työläiskirjallisuuden tapaan.
Katsoin Selma Lagerlöf-sarjan: kyllä ruotsalaiset osaavat.
Katsoin Babettes gästabudin.
Olen istunut illan nauttien sidosrymiltä ja työtovereiltani saatua champagnea ja sikareita.
Joulumieli kasvaa kohisten.
Minun arkinen elämäni on niin rauhallista, että jos se jouluksi vielä tästä rauhoittuisi kyseessä olisi jo lääketieteellisesti huolestuttava tilanne. Toivon jouluksi reipasta menoa.
Tämän päivän pyöritän vielä omalta osaltani elinkeinoelämän rattaita, jotta lomalla olevat voivat lomailla. Ja maanantaina taas töihin kasvattamaan bruttokansantuotetta.
Luin Antti Tuurin romaanin Kylmien kyytimies, joka kertoo kauhavalaismiehen sotareissusta Tampereelle kaatuneita kuskaamaan. Kirja oli tasaisen jouhevaa kerrontaa.
Hauska yhteensattuma: sekä tässä kirjassa että edellisessä lukemassani eli Tervon Troikassa päähenkilönä on mies, joka ei tahdo kantaa asetta eikä tappaa samassa sodassa.
Myös ainakin yksi isoisoisäni oli aikoinaan Tamperetta vapauttamassa.
Katsion eilen televisiosta elokuvan Brokeback Mountain. En muista, milloin aikaisemmin olisin nähnyt yhtä pitkäveteisen filmin. Ehkä opiskeluaikoina, kun vein erään daamin elokuviin ja hän valitsi Karhu-(tai jotain sinnepäin) nimisen elokuvan, jonka sisältönä oli seurata karhun liikehdintää metsässä.
Elokuvan kehyskertomus naisen kanssa naimisissa olevasta homosta on tuttu minullekin omasta elämästäni. Mutta en parhaalla tahdollanikaan keksi mitään myöteistä sanottavaa mainitusta elokuvasta.
Ymmärrän toki, että kyseessä on taide-elokuva, joka vaatii minulta puuttuvia kvaliteetteja avautuakseen.
Luin Jari Tervon romaanin Troikka. Se kertoo punasotilas Rossin tarinan Tampereelta Pietarin kautta Kakolaan.
Mitä erinomaisin kirja! Jari Tervo on uusi kansalliskirjailijamme.
En ole mitenkään urheilullisesti orientoitunut henkilö. Eilen satuin istumaan baarissa, kun salibandyn maailmanmestaruuskisojen finaali näytettiin televisiossa. Suomen joukkue voitti kultaa, Ruotsin jäi toiseksi. Salibandy on yksi seksikkäimmistä urheilulajeista, kun ne reippaat nuorukaiset telmivät innokkaasti pallon perässä.
Miksi ihmeessä norjalaiset kutsuvat Nobel-juhliinsa Hollywood-tähtösiä ja muita vastaavia mitättömyyksiä?
Norja on nuori kulttuuri. Oslo ei ole Tukholma.
Lähdin oikein töistä aikaisemmin ehtiäkseni katsomaan Nobel-juhlallisuuksia televisiosta.
Ahtisaaren luento oli mukavalla tavalla optimistinen ja vanhanaikainen: YK, naiset, työllisyys tulivat vahvasti esille, lisäplussana hänen huomionsa yritysten ja kaupan merkityksestä rauhan rakentamisessa ja ylläpitämisessä.
Luulin, että juhlassa oltaisiin frakeissa ja kunniamerkeissä, mutta siellähän oltiin varsin arkisesti, Nobel-komitean puheenjohtaja ja sihteeri jopa esiintyivät puvun takit auki. Oslo ei ole Tukholma.
Linnan juhlat alkavat An der schönen blauen Donaun sävelin, ei Akselin ja Elinan häävalssin.
Linnan juhlissa tanssitaan arvokkaasti ja perinteisesti sotilasoittokunnan tahdissa, ei hytkytä kuin seurojentalon tansseissa.
Seuraavaksi Jääkärimarssi vaihdetaan varmaan Varshvanjankaan.
Jotain rajaa.