Kesälomallani kävin moikkaamassa vanhempiani. Jossain keskustelun sivulauseessa äitini mainitsi, että isoveljeni pitää minua perheemme suosikkipoikana. Hänen vaimonsa oli kuulemma sanonut niin.
Minua vähän nauratti. Voihan olla, että olen suosikkipoika, en ole sitä itse huomannut, varmaan sellaista on vaikea itse huomatakaan. Jos asiaa olisi minulta kysytty, en olisi osannut sanoa, kumpaa meistä on suosittu.
Olenhan minä tietysti se, joka oli hyvä koulussa toisin kuin veljeni kun taas minulla ei ole koskaan ollut ystäviä kuten veljelläni. Olenhan minä tietysti se, jonka elämä on ollut aika simppelin näköistä mutta joka myös muutti kuudensadan kilometrin päähän perheensä silmistä armeijan jälkeen toisin kuin veljeni. Etc.
Minua on aina rakastetttu perheessäni mutta olen aina tuntenut olevani erilainen, pitäväni suojamuuria muita kohtaan, näennäisesti tosi sosiaalinen. The same old story! Minulle tuli oikein kyyneleet silmiin kun tätä ajattelin illan myöhäisinä tunteina vanhempieni luona.
Äidilläni oli syntymäpäivä visiittini lopulla. Pystytimme ison teltan pihalle ja perheeni laittoi parillekymmenelle vieraalle buffetpäivällisen. Jälkiruoka oli katettu sisälle. Jäin veljeni kanssa istumaan kuohuviinipullo(je)n kera muiden mentyä sisälle. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin veljeni nauttivan alkoholia lasia enemmän. Siinä sitten veljekset puhuivat, toki hillitysti, suunsa puhtaaksi, mitkä asiat ovat kaivelleet vuosikymmenten kulkuessa. Keskustelun lopuksi päätimme ryhtyä Facebook-kavereiksi. Kuvaavaa suhteellemme lienee, että molemmat olemme tienneet molempien olevan Facessa mutta emme ole vaivautuneet pyytämään toisiamme kavereiksi. Se asia on nyt hoidettu.
Tällainen nyyhkytarina.