Kävin Pärnussa seminaarissa.
Ennen laivan lähtöä aamiaistin Strindbergillä (herra Zyscowicz käveli kuin kävelikin kahvilan ohitse) ja poltin aamusikarin Runebergin patsaan äärellä.
Pärnussa majoituin entiseen neuvostotoimittajien hotelliin. Pärnussa on ranta ja puistoja.
Nautin päivällistä Ammende Villassa, jossa EU:n ulkoministeritkin taannoin ruokailivat. Talo oli näyttävä, jos pitää jugendista, ruoka erinomaista, palvelu hienostunutta.
Paluumatkalla kävin Toompealla.
Kiitos, martin, haasteesta. Siis viisi laulua, joista pidän juuri nyt. Siis vain viisi ja siis vain pidän ja siis nyt.
Maaginen "Haltin häät" Taiskan esittämänä.
Patetian rajalla horjuva "Vem tänder stjärnorna" Himlen är inget tak-levyn malliin.
Turvaa tuova "Koska valaisee koin tähtönen" körttinuotilla itse laulettuna.
Ylevä "Jääkärimarssi" itse laulettuna.
Rautavaaran "Cantus Arcticus" ja erityisesti toinen osa "Melankolia" soittelee diasporassa elävän pohjoispohjalaisen sielun syksyisiä kieliä.
Näkyypä minulla olevan mahtipontinen ja ajastaan jälkeen jäänyt musiikillinen syksy. Ei yllättäne.
Olisi kiva kuulla, mitä esimerkiksi Simsalabim Jimin, Aboan ja arkadasin päässä soi.
Luin korttelikapakassamme Annaa. Annassa oli juttu tähtitieteilijä Valtaojan suhteesta naisiin.
Kun palasin kotiini, sanoin vaimolleni tykkääväni hänestä, vaikka hän ei olekaan sellainen kuin kuvittelin esimerkiksi kolmetoistavuotiaana vaimoni olevan.
Vaimoni siitä utelemaan, millaiseksi vaimoni olin kuvitellut. Unelmavaimoni, joka luonnollisesti olisi akateemisesti koulutettu hyvän perheen blondi, omistaisi elämänsä lasteni, minun ja kotini hoitamiselle ja siinä sivussa olisi täydellinen kutsujen emäntä ja aina innokas rakastajatar.
Nyttemmin olen joutunut toteamaan, että naisillakin näkyy olevan sielu ja tahto.
Ehkä on hyvä, että tämän tajuaa edes joskus.
Itsehän tietenkin olen edelleen täydellinen saalis.
En ole koskaan saanut luetuksi yhtään ainoata Mika Waltarin kirjoittamaa kirjaa. Useita olen aloittanut ja aina on lukeminen kilpistynyt alkuunsa. Ei saa antaa periksi.
Kävin eilen naku-uinnissa pitkästä aikaa. Sauna oli remontoitu kesän aikana. Uiminen oli aikamoista räpiköintiä. Tästä alkaa jälleen uusi elämä.
Söin päivälliseksi ja iltapalaksi tuliaissuklaata Belgiasta.
Luin Virginie Despentes'n Pane mua.
Tekstailin erään tuttavani kanssa, joka sai reilut puoli vuotta sitten vakavan sairaskohtauksen ja on vasta ihan äsken päässyt jaloilleen eikä vielä kykene puhumaan. Jutut menivät vyön alle ja hänen loppukommenttinsa oli: "Seisoo ensimmäistä kertaa kohtauksen jälkeen". Lienenkö aikaisemmin tullut iloisemmaksi, kun olen vaikuttanut positiivisesti jonkun erektioon.
Lauantain Turun sanomissa oli kuva republikaanien ehdokasparista. Naispuolinen heistä heilutti kättään yleisölleen (miespuolinenhan ei sotainvaliditeettinsa vuoksi kykene nostamaan kättään hartiatason yläpuolelle). Kuvatekstissä sanottiin hänen tervehtivän miltei natsitervehdyksellä. Kimpaannuin kuvatekstistä niin, että lähetin päätoimittaja Massiselle paheksuvan sähköpostin. Hän kiitti palautteesta, myönsi asiattoman kuvatekstin, jota kutsui työtapaturmaksi, ja aikoi puhutella vakavasti toimittajaa.
Tyttäreni oli luokkatoverinsa 7-vuotissyntymäpäivillä. Hän kertoi syntymäpäiväsankarin olevan luokan ainoa poika, joka leikkii tyttöjen kanssa ja jolla ei ole Batman- tai Star wars-leluja, syntymäpäivävieraista näkyi valtaosa olevan tyttöjä. Tulipa mieleeni samanlaiset kuviot omasta lapsuudestani.
Lahjapaperia kirjakaupassa ostaessamme tyttäreni valitsi Nalle Puh-kuvioidun vaaleanpunaisen paperin. Juuri ja juuri sain nielaistua kysymykseni, eikö pojalle sopisi paremmin se viereinen vaaleansininen paperirulla. Mitäpä se minulle kuuluu.
Tänään sain toisenkin huomautuksen henkisestä rajoittuneisuudestani. Kerroin tyttärelleni vanhempainillassa havainneeni, että yli puolella hänen luokkatovereistaan oli eri sukunimi kuin paikalla olleella äidillä. Kun minä olin lapsi, kaikilla perheenjäsenillä oli yleensä sama sukunimi, selostin ja jatkoin, että naiset eivät nykyisin halua vaihtaa sukunimeään avioituessaan. Eivätkä miehet, tyttäreni täydensi. Aivan, piste pikkufeministille.
Enää pari tuntia ja vaimoni palaa viikon työmatkalta Belgiasta.
Vielä yksi Missä olit kun kuulit siitä - juttu. Kyseessä ei ole Kennedyn murha, koska en ihan silloin vielä ollut mukana kuvioissa.
Syyskuun 28. päivän aamuna 1994 avasin radion aamu-uutisten aikaan silloisessa kodissani Kerttulinkadun ja Koskenniemenkadun kulmassa. Uutiset kuulostivat kummallisilta aamupalaa tehdessäni.
Kun kuuntelin tarkemmin, ymmärsin jonkun laivan uponneen Itämereen. Sitten havaitsin helikopterien tavanomaista vilkkaamman liikenteen talomme ylitse läheiseen yliopistosairaalaan.
Päivemmällä kävin silloisen tyttöystäväni kanssa lounaalla Mikrolla ja reitin varrella olivat liput puolitangossa.
Estonian tapahtumat lienevät vieläkin epäselviä.
Sarjassamme Missä olit kun se tapahtui on vuorossa helmikuun 28. päivä vuonna 1986 ja paikkana Sveavägen Tukholmassa.
Nukuin kotonani ja isäni tuli herättämään: Roope, Roope, herää! Olof Palme on murhattu!
Mitä, parahdin ja ponkaisin sängystä ylös.
Kuulin vain radiouutisten lopun ja siellä se sanottiin.Seuraavat uutiset tulevat kahden tunnin päästä, isäni selosti.
Se oli sitä aikaa, kun uutisia ei tullut useilta kanavilta useita kertoja tunnissa tai jolloin ei ollut internetiä.
Samana päivänä vietimme veljeni kihlajaisia hänen anoppilassaan.
Leif GW Perssonilta on näkäjään näinä päivinä ilmestynyt suomennettuna kirja Palmen murhasta.
Cocon bloggaus palautti mieleeni syyskuun yhdennentoista päivän seitsemän vuotta sitten.
Olin töissä ja chattailin koodi.netissä. Joku kirjoitti sinne viestin, että lentokone oli törmännyt pilvenpiirtäjään New Yorkissa. Aha, ajattelin.
Seuraavaksi sama nimimerkki kertoi lentokoneen lentäneen päin Pentagonia. Jep, jep, surkea huumorintaju, kuittasin.
Merkinnät jäivät kuitenkin vaivaamaan mieltäni ja vilkaisin Ylen kotisivua. Sieltä sitten asian laita selvisi.
Illan istuin liimattuna television edessä.