Kulissin takaa

Minusta tasavallan presidentin ei tulisi toivottaa puheensa lopuksi Jumalan siunausta.Minun korvissani se kuulostaa teennäiseltä. Toivon sen sijaan, että Jumalaan uskova tasavallan presidentti öin ja päivin rukoilee Jumalalta siunasta maallemme ja kansallemme. (Selvyyden vuoksi kerrattakoon, että kannatan porvarillisia arvoja ja olen äänestänyt Niinistöä presidentiksi aina kun se on ollut mahdollista.) Minusta presidentin puhe oli muuten hyvä. Minusta oli myös kaunis ele hakea alennusta presidentin vuosipalkkioon. Omaa palkkaani en olisi mielelläni laskemassa.

Monet kommnentit presidentin puheeseen ja palkkion laskuun ovat olleet varsin tunteikkaita ja nälviviä. Näille kommentaattoreille sanoisin: "Vaalit ovat ohi! Malttakaa, sillä seuraavat luuraavat jo viiden vuoden päästä".

Työmotivaationi on hieman hakusessa. Niinpä täytän kalenterini pullollensa palavereja ja muita aktiviteetteja, jotta pysyn kuosissa. Toivon näyttäväni puuhakkaalta ulospäin ja välillä toivottavasti myös tuloksekkaalta. Viime viikolla minulta peruuntui kaksipäiväinen työmatka ja kalenterini huusi tyhjyyttään. En oikein osannut tarttua mihinkään, eikä pornoleffojakaan jaksa kovin monta tuntia putkeen katsoa. Nyt on arki palannut.

Istuin tuossa päivänä muutamana baarissa ja siihen tuli seurakseni eräs työtuttavani. Juttelimme työasioita ja niitä ja näitä ja jossain välissä päädyimme teemaan kuninkaalliset, joka on yksi erikoisalueistani. Kumppanini siinä sitten loihe lausumaan, että kiinnostukseni kuninkaallisiin on gay thing. Vastasin, ettei hän kovin väärässä olekaan, sillä olenhan gay. Hän sitä siinä vähän ihmetteli. Itsensä hän määritteli lähes sataprosenttiseksi heteroksi: oli kuulemma muutamaa miestä pitänyt seksikkäänä.

Siitä sitten erottiin ja odottelimme taksejamme. Kun autot saapuivat, hän kääntyi puoleeni ja pussasi minua poskelle.

Nyt tietysti mietin, mahdanko minä olla hänen mielestään seksikäs. Voisiko tässä olla alku hyvälle salarakassuhteelle. Ihanan teiniolo.

Olen keski-ikäinen punaista lihaa syövä raavas mies. Olen koukussa.

Muutama viikko sitten satuin istumaan kotona sohvalla ja näpäytin television auki. Sieltä tuli Emmerdale, jonka tietysti tiesin nimeltä vaikka se muuten olikin minulle tuntematon. Jaksossa oli Aaron kaupungilla kaverinsa kanssa ja he menivät homobaarin ohitse. Siitä tiesin, että vielä se Aaron sieltä kaapista ulos pullahtaa. Nyt olen sitten viikkokausia seurannut Aaronin kohtaloita. Tunti illassa suoraan tai myöhemmin Katsomosta.

Youtubesta etsin Emmerdale-pätkiä ja sattumalta huomasin lukuisia pätkiä nimellä Elias. Vilkaisin yhden niistä ja viime sunnuntaina katsoinkin niitä jo 53. Kyseessä on Salatut elämät-sarjan Eliaksen ja Larin rakkaustarina. Nyt en malta odottaa Elias-pätkien saapumista Youtubeen parin päivän viipeellä vaan tuijotan Salattuja elämiä Katsomosta.

Kaikki siis hyvin.

Kesälomallani kävin moikkaamassa vanhempiani. Jossain keskustelun sivulauseessa äitini mainitsi, että isoveljeni pitää minua perheemme suosikkipoikana. Hänen vaimonsa oli kuulemma sanonut niin.

Minua vähän nauratti. Voihan olla, että olen suosikkipoika, en ole sitä itse huomannut, varmaan sellaista on vaikea itse huomatakaan. Jos asiaa olisi minulta kysytty, en olisi osannut sanoa, kumpaa meistä on suosittu.

Olenhan minä tietysti se, joka oli hyvä koulussa toisin kuin veljeni kun taas minulla ei ole koskaan ollut ystäviä kuten veljelläni. Olenhan minä tietysti se, jonka elämä on ollut aika simppelin näköistä mutta joka myös muutti kuudensadan kilometrin päähän perheensä silmistä armeijan jälkeen toisin kuin veljeni. Etc.

Minua on aina rakastetttu perheessäni mutta olen aina tuntenut olevani erilainen, pitäväni suojamuuria muita kohtaan, näennäisesti tosi sosiaalinen. The same old story! Minulle tuli oikein kyyneleet silmiin kun tätä ajattelin illan myöhäisinä tunteina vanhempieni luona.

Äidilläni oli syntymäpäivä visiittini lopulla. Pystytimme ison teltan pihalle ja perheeni laittoi parillekymmenelle vieraalle buffetpäivällisen. Jälkiruoka oli katettu sisälle. Jäin veljeni kanssa istumaan kuohuviinipullo(je)n kera muiden mentyä sisälle. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin veljeni nauttivan alkoholia lasia enemmän. Siinä sitten veljekset puhuivat, toki hillitysti, suunsa puhtaaksi, mitkä asiat ovat kaivelleet vuosikymmenten kulkuessa. Keskustelun lopuksi päätimme ryhtyä Facebook-kavereiksi. Kuvaavaa suhteellemme lienee, että molemmat olemme tienneet molempien olevan Facessa mutta emme ole vaivautuneet pyytämään toisiamme kavereiksi. Se asia on nyt hoidettu.

Tällainen nyyhkytarina.

Kävin katsomassa Homo!-musikaalin Kansallisteatterissa. Itse musikaali ei oikein kolahtanut minuun: se jäi hajanaiseksi kohtausten sarjaksi. Välillä se toki provosoi, nauratti ja ahdisti. Rea Mauranen Hellevinä oli upea. Johannes Holopainen Moritsina oli paitsi upea myös kaunis.

En ole aikaisemmin käynyt Kansallisteatterissa. Interiöörinä se yllätti vaatimattomuudellaan.

Aikaisemmin päivällä kokoustin Hotelli Seurahuoneen turkkilaisessa kabinetissa. Sen seinällä roikkuivat paitsi Marski, Ryti, Rangell, Fagerholm, Walden ja Heinrichs myös kenraalit Erfurt ja Dietl. Kyseessä on sentään E-liikkeen hotelli ja muutenkin nuo kaksi herraa ehkä ovat hieman arveluttavia.

Lounastimme, Vorschmakia Marskista innoittuneina, Seurahuoneen ravintolassa, jota ei interiöörin vaatimattomuudesta voi syyttää.

Kyllä se Helsinkin on sitten kiva paikka.

Olen tainnut katsella liikaa elo- ja valokuvia vähäpukeisista englantilaisnuorukaisista, sillä piipahtaessani Englantiin minusta tuntui kuin olisin astunut pornoleffaan.

Olin työmatkalla mutta onnistuin tunkemaan alkuun Towerin linnan ja loppuun Westminster Abbeyn. Molemmat äärimnmäisen suositeltavia kohteita. Towerissa oppaina toimivat "Beefeaterit", joiden perehtynyt, humoristinen ja äärimmäisen monarkistinen esittelypuhe ei voisi olla nautittavampaa. Westminsterissä kiersin nauhurin kera.

Englantilaisuudessa on sitä jotain: huomaavaisuutta, huumoria, puheliaisuutta, kulahtaneisuutta; historiatietoisuus ja tiheä asutus tekevät tehtävänsä.

Seitsemissä eduskuntavaaleissa, kuusissa kuntavaaleissa, yksissä presidentinvalitsijamiesvaaleissa, neljästi presidentinvaalien ensimmäisillä kierroksilla ja kerran presidentinvaalien toisella kierroksella olen äänestänyt kokoomuksen asettamia ehdokkaita.

Näiden presidentin vaalien aikaan horjun. Ensin ajattelin äänestää Haavistoa, sitten Biaudet'a, sitten taas Haavistoa ja nyt on alkanut kokoomuksen ehdokas tunkemaan esille. Lipponkin voisi ääritilanteessa tulla kysymykseen.

Erääseen minulle hyvin tuttuun perheeseen syntyi elokuussa poika. Perheen esikoinen on tytär, jota on pyritty kasvattamaan sukupuolineutraalisti. Isä on kehunut tytärtään reippaaksi, tomeraksi, rohkeaksi, älykkääksi ja niin edespäin mutta myös kauniiksi mutta ei koskaan kiltiksi. Häntä on kannustettu tyttöjen puuhiin ja poikien puuhiin.

Nyt tällä isällä on ongelma. Kun hän kehuu poikaansa reippaaksi, tomeraksi, rohkeaksi, älykkääksi tai kauniiksi, hänestä tuntuu, että vahvistaa pojan poika identiteettiä ja siten sortaa naisia. Isästä tuntuu, ettei siinä ole mitään järkeä. Ylikorostettua poliittisa korrektiutta, joka kääntyy absurdiksi.

Ei ole helppoa olla valkoinen eurooppalainen mieskään.

Lomallani kävin vanhempieni luona Pohjois-Pohjanmaalla. Tunsin vahvasti kuuluvani tähän maisemaan: Oulun kaduille, jokien äyräille, peltolakeuksille. Olin omieni joukossa. Hengitin kotiseutuani. Tapasin ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut koko ikäni ja edelleen haluavat tietää, mitä minulle kuuluu.

Viihdyn hyvin Turussakin mutta se on vain asuinpaikkakunta vaikka kotini on täällä. En täältä varmaan koskaan muuta pois. Sydämeni ei syki tämän maakunnan tahtiin.

Eräänä iltana vetäydyin yöpuulle äitini työhuoneeseen. Hänen työpöydältään nappasin sänkylukemiseksi tämänvuotisten Herättäjä-juhlien ohjelman ja tuoreen Kotimaan. Tunsin kummallista yhteenkuuluvuutta niidenkin sanomaan, liikutusta: elänkö etsikkoaikaa; puhutteliko pyhä henki minua, ateistia.

Järkkyvätkö kulissini, olenko tullut vanhaksi, tunkevatko juuret kumpujen kätköstä.