Omnium fidelium

Café Hausenissa tapasin vuosien jälkeen yllättäen yhden yliopistolla minun kanssani samaan aikaan aloittaneen. Hän oli tekemässä Suomalais-ugrilaisen seuran juhlakirjaa ensi vuodeksi (125-v!). Café Hausenin ruoka on hyvää ja sen jälkeen on mukava käydä hyvässä seurassa Kappelissa ja ottaa suuri leivos! Kappelissa tapasivat aikoinaan ensimmäistä kertaa isoisäni ja isoäitini 1920-luvulla.
Isoäitini ei tosin tuolloin avioitunut isoisäni kosiskeluista huolimatta isoisäni kanssa, vaan lähti New Yorkiin. Sieltä hän palasi vasta lähes vuosikymmen myöhemmin vain tavatakseen isoisäni odottamassa laiturilla. Ei kai isoäitini silloin voinut enää sanoa "Ei" eikä sanonutkaan.

Kävin myös Ritarihuoneella, jossa intouduin keskustelemaan tutun amanuenssin kanssa Bragen pressarkivin loistavasta kokoelmasta ajatellen u u t t a paikallishistoriaa, jota olen suunnitellut.
Digitaalinen aika oli muuten saavuttanut myös Ritarihuoneen. Vielä jokunen vuosi sitten oli tutkittava itse kortistoa. Nyt tietokone oli asialla.

Eilen illalla söin kahden erittäin hyvän ystäväni luona jättimäisen aterian, joka koostui vihanneksista ja juustosta. Jäliruokana oli jäätelöä ja mustikoita. Ähky tuntui kuin olisi ottanut hengen.

En tunne siltikään kiinnittyväni mihinkään Helsingissä - vaikka on peräti synnyinkaupunkini. Nyt kun äitikin on poissa...

Imorgon är jag i Helsingfors, vår unga huvudstad! Trevliga möten väntar.

-"Se olisi mitä soveliainta, eikö teistäkin?"
-"Olette itse ystävällisyys, herra X."
-"Sallikaa myös ilmaista kunnioitukseni."
-"Olemme kovin otettuja".

Voitaisiinko tällainen keskustelu käydä Suomessa? Nykyaikana?
--------------------------------

Ajatella, miten yhden tietyn ihmisen hymy voi olla mielessä...!

Erilaisia tunteita on ollut arkkienkeli Mikaelin päivän johdosta. Erityisesti on tuntunut hyvin raskaalta muistutukselta - toivoa ja toivottomuutta, raivoa ja riemua... . Miten kestää tällaista?

Arvotetaanko tapahtuminen sen mukaan onko aiheuttaja työssä vai ei?

Olisiko kenenkään elävän mahdollista olla poissa - ihan kokonaan?

Matkustin junalla ja saavuin Frankfurtin lentokentälle. Tarkoitukseni oli aivan ihanan kesän jälkeen - olinhan tavannut rakkaan - lähteä kotiin. Siis pakon edessä.

Rakas lähti saattamaan minua lentokentälle. Olin niin iloinen siitä ja samalla tuntui kuin koko maailma romahtaisi.
Istuimme pitkään kahvilassa. Pystyin vain näkemään hänen kasvonsa, jotka ilmensivät samoja tunteita kuin omani. En kuullut edes kuulutusta, jossa minua pyydettiin välittömästi saapumaan lähtöselvitykseen.
Lopulta koitti eron hetki. Kaikki minussa halusi kääntyä ja sanoa lähteväni hänen kanssaan takaisin. Minulla ei kuitenkaan ollut siihen pienintäkään mahdollisuutta taloudellisesti. Ajattelinkin, että voisin palata myöhemmin. Jonkin keinon keksisin...
Lopulta - kiihkeän valtavan suudelman jälkeen hän nopeasti lähti pois - tosin kääntyen joitakin kertoja, hymyillen ja vilkuttaen. Tiesin hänen tekevän niin minua ajatellen (siinä hän on ollut aivan ihmeellinen) ja itseään säästämättä - kuinka hän pystyi... Hymyilin takaisin - en tiedä kuinka hyvin onnistuin.
Matkalla lähtöselvitykseen oli lisätty yksi tarkistuspiste - en tiedä miksi. Saavuttuani lähtöselvitykseen näin sen olevan tyhjä. Tajusin, että nyt oli jokin vialla. Niin olikin: olin myöhästynyt lennoltani. Lentokoneen ovet oli kuulemma juuri suljettu, joten en pääsisi enää mukaan. Se oli liikaa. Romahdin aivan täysin.
Tärisin aivan kauttaaltani, mutta sain soitettua äidilleni tulevani seuraavalla koneella - kolme tuntia myöhemmin. Olin niin suunniltani, että en aluksi saanut mitään aikaiseksi - itkin tuskasta. Lopulta menin uudestaan lähtöselvitykseen ja siellä lentoemäntä kyseli myöhästymiseni syytä. Kerroin olleeni kahvilla ja syyn olevan täysin omani. Hän sanoi kuitenkin asian järjestyvän. Hän merkitsi myöhästymiseni olleen lentoyhtiön syytä. Pienellä korvauksella lippuni muutettiin. Kuinka huojentunut olin sen osalta. En tosin pystynyt juurikaan hymyilemään.
Lento tapahtui kalvavan tuskan vallassa. Eikä se lakannut - kunnes kolme kuukautta myöhemmin -mikä riemu - saatoin PALATA!!!
Se riemu oli molemminpuolista. Kuulin, että hän saatuaan tietää paluustani ei ollut muusta puhunutkaan. Rakas!!!!!!!!!!!!!!!!!

Rakas, missä olet?

Olen hyvin surullinen niiden syiden takia, jotka johtivat Kalle af:in pitämään taukoa bloggauksissa. Ymmärrän hänen halunsa pitää taukoa ja toivotan hänelle siunausta - hän on siunannut tätä portaalia suurella määrällä infoa. Kiitos siitä, Kalle af!

Olen viikonlopun aikana revennyt useasti, mutta en onneksi kohtalokkaasti.

Ei sisus kerro itsestään suoraan pinnalla.

Olen ollut sakramentin palvonnassa ja lukenut Regina sanctorum omnium-kertomusta, viettänyt rukoushetkiä, kuunnellut messua radiosta, käynyt teologista keskustelua.

Nisi Dominus aedificaverit domum
in vanum laboraverunt qui aedificant eam.
Nisi Dominus custodierit civitatem,
frustra vigilat qui custodit eam.

Vanum est vobis ante lucem surgere;
surgite, postquam sederitis,
qui manducatis panem doloris.

Cum dederit dilectis suis somnum. (Ps. 127:1-2.)

GLORIA!

Idag publicerades min insändare i Kyrkpressen (nr. 38). Den är ett genmäle till en tidigare insändare, skriven av Mikael Rönn i Kp. nr. 36.
Det torde även vara klart att jag inte anser samariern representera den homosexuella som en s t ö r r e syndare än Guds utvalda folk. Inställningen kan dock vara den samma.

Onpa surullista.