Olin tänään - kuten tavallista - iltakirkossa tuomiokirkossa. Istuin siellä vailla sitä seuraa, mikä tavallisesti on mukanani. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin ollut surullinen sen takia. Olihan Kristus ottamassa minua vastaan.
Kuljin hitaasti kohti kirkkokahvipaikkaa - monet tietävätkin, että iltakirkon jälkeen tarjoan S:ssa kirkkokahvit. Nyt istuin yksin S:ssa ja katsoin uutisia. Sekään ei häirinnyt.
Oikeastaan lienee turhaa edes miettiä, miksi ei häirinnyt. Jos mietin sitä, niin eikö se (kuitenkin) häirinnyt.
Huomasin olevani yksin, mutta se ei tuntunut häiritsevältä. Jotenkin oli sellainen lämmin, pehmeä tunne sisällä, jossa tuo olemiseni oli kannettua.
Niinpä kun kuitenkin lopulta sain tietää "s y y n" poissaoloon, olin hämmentynyt. Eikö tuo tunne kannettunaolosta, tuo tietoisuus jokaisen tekemisen ja siihen liittyvän valinnan suuresta ja tärkeästä voimasta koske kaikkia ja joka hetkeä?
Sillä
ilman anteeksiantoa ja -saamista ei ole yhteisöä.
