elämäni yläasteella oli aikanaan ikävää. pärjäsin, koska olin kiltti ja hyvä oppilas, joskaan en ehkä kiitettävällä tasolla. opettajien kanssa minulla ei ollut koskaan ongelmia.
kiusaamista kuitenkin esiintyi. en ole oikeastaan sen tarkemmin ajatellut asiaa, syitä kiusaamiseen tai edes omia tuntojani siitä tai millaisen jäljen se on jättänyt.
pääasiassa kiusaaminen oli nimittelyä ja tönimistä, yksin tai ryhmässä. yksi kiusaajista oli kuitenkin selvin moottori. ironista kyllä, kundi oli minua puolet lyhyempi ja piskuinen muutenki. hänen kaverinsa sitten olivatkin suurempikokoisia.
väkivalta oli rajallista, ei siinä kukaan loukannut. sattui se kyllä välillä.
eniten kiusaamisessa ärsyttää näin jälkeenpäin tarkasteltuna sen häiritsevyys ja sitä kautta se, että en vieläkään osaa suomen kielen kielioppia kunnolla, koska en äidinkielen tunneilla saanut olla rauhassa.
kerroin kiusaamisesta kasi- tai ysiluokalla luokanvalvojalle, mutta hän ymmärsi minut hieman väärin, sillä kiusaaminen kohdistui ystäväänkin ja luokanvalvoja käsitti, että kerroin juuri ystäväni kiusaamisesta, enkä siitä, että se koski meitä molempia. tulos oli se, että kiusaaja passitettiin koulukuraattorille (ja oli kuulemma ollut kyyneltä vääntäminen, kertoi tuo ystäväni, itse kun en silloin koulussa ollut). Kuitenkin ystäväni suuttui minulle jossain määrin, koska olin "ilmoittanut" että vain häntä kiusataan. Kiusaaja oli taas, outoa kyllä, ihan kuin petetty ystävä: "ei toiset mee kertoo tommosia, miks sää?".
muutaman kerran kävin hänen luonaan. jonkinlaista kaveruutta alkuvaiheessa. se kuitenkin muuttui.
kiusaaminen jatkui vielä lukiossakin, joskin pahimmat idiootit menivät amikseen (jonne he kuuluivatkin, nykyisin on pohjalla sitten rikollisuraa sun muuta, joskin myös kunnollista duunaria...asennetta lukio vs. amis? on...syystä).
mistä tämä muistelo? no, ensinnäkin minua vituttaa juuri tällä hetkellä tässä ja nyt - ei välttämättä enää aamulla - elämäni. mikään osa-alue ei oikeastaan tyydytä. ei menneisyys, nykyhetki tai tulevaisuus, ei materia eivätkä ihmiset, ei edes oma ajattelu ja olemassaolo.
toiseksi, mieleeni tuli facebookissa näpytellä tuo kiusaajani nimi hakukenttään. kas kas, kaveri on pyrkinyt rauman kaupunginvaltuustoon (ei tietenkään päässyt läpi). vahingoniloa koen siitä, että hän ei ole akateeminen ihminen, ei ole kyllä koskaan ollutkaan. myös pientä tyydytystä aikanaan herätti hänellä todettu yleinen, mutta arkea vaivalloittava sairaus, joka rivien välistä näkyy hänen kamanjoinnissaan terveydenhuollon puolesta. kaikkein tyydyttävintä oli kuitenkin lukea hänen kampanjatekstejään sekä vastauksia jonkin vaalikoneen kysymyksiin. kattavasti huonoa kieltä, huonoja ja sisäisesti ristiriitaisia perusteluja, epämääräisyyksiä.
miksi nämä ovat tyydyttäviä? siksi, että selvisin yläasteesta ja lukiosta puhtaasti sen takia, koska olen rauhallinen ihminen ja voin vetäytyä älyni taakse turvaan; tuo ihminen ei pysty(nyt) voittamaan minua älyllisesti, vaikka hän muuten elämääni aikaanaan jossain määrin kontrolloikin. sangen tyydyttävää, sillä näin jo kouluaikana, että hän ei yllä samaan kuin minä yllän.
valitettavasti olin silloin jo sangen tarkkanäköinen ja tunnistin jo yläasteella sen, että hän purki minuun huonoa oloaan (mikä ei helvetti todellakaan sitä oikeuttanut), koska kotona tai muuten hänellä oli ongelmia. tuo myöhemmin ilmaantunut sairaus ei varmaankaan asioita helpottanut (minä lähinnä olin vahingoniloinen siitä, ja koen olevani oikeutettu siihen).
kiusaamisen jäljistä en osaa sanoa mitään. ei se minua vaani, siksi en sitä ehkä ole ajatellutkaan. ikäviä muistoja lähinnä ja menetettyä oppia, ei muuta.
ja onneksi feissikuvaa katsoessani voin todeta, että kaveri on vielä rumakin :)
___
elämäni silti ei tyydytä. olen väsynyt, tila, joka mahdollistaa musteen valumisen ajatteluuni ja tuntemuksiini. siellähän ne nurkissa lymyävät tutut ovat, ehkä odottamassa tilaisuutta tulla taas kylään. onneksi en ole nauttinut viintä, sillä se tuntuu löysäävän lukkoja ja rasvaavan saranoita siinä määrin, että kaverit tupsahtavat mustissaan kylään huomaamatta :/
synkistelyä varmaan, draamahakuisuutta, huomionkipeyttä, ehkä vain puhdasta kiimaa ja puutetta, ken ties, en minä ainakaan.
___
to write a poem
you need to feel either great love or pain
though they often enough are the same.
