Omnium fidelium

Helsingissä oli ihana viikonloppu, pikkujoulun viettoa. Se piti sisällään ystävien tapaamista, syömistä, videoiden katselua, jouluvaloja, adventtikalenteria, keskusteluja, kävelyretkiä, kirkossakäyntiä.

Olin sekä adventtisunnuntain pääjumalanpalveluksessa että vesperissä, joissa molemmissa laulettiin Voglerin Hoosianna.

Ilmeisesti adventtikirkko koetaan ainakin perinteiseksi osaksi joulunajan viettoa - molemmissa jumalanpalveluksissa oli runsaasti väkeä. Kulkiessamme ohi Stockmannin näimme, että sielläkin oli runsaasti väkeä...lahjoja ostamassa?
Jeesus-lapsi syntyy talliin ja me riennämme viemään hänelle kultaa, suitsukkeita ja mirhamia.

Elämä itsensä toteuttamista?
Toisen näkeminen tuo iloa omaan elämään: se antaa tarkoitusta, joka tyydyttää. Se tuo turvaa, sillä toiset ovat yhteydessä minuun. Toisissa ihmisissä toteudun.
"Ilossa" ja "turvassa" voi sanoa myös: "Minä, vain minä". Jokainen toteuttaa omaa ohjelmaansa ja torjuu muiden "sekaantumisyritykset". Ohjelma on valittu itselleen ehkä soveltuvuustestien avulla, joten se on kovin arvokasta. Muiden ohjelmat pysykööt kaukana - sotkevat vain.
Yhteydet katkeavat. Miten on ilon ja turvan laita?

Jos ei ole mahdollista odottaa turvassa luottamuksen osoituksia, niin luottamuksen osoitusten merkitys häviää. Kuka uskaltaa enää luottaa toiseen?

Entä syvällisempi kysymys: luotanko itse itseeni? Varmaankin voin tehdä niin, mutta heikkouden hetkellä olen menetetty.

Tänään luotan itse siihen, että minulla on muiden tuki. Minun ei tarvitse antaa saamalleni lahjalle vastalahjaa osoittaakseni olevani luottamuksen arvoinen. En kuitenkaan aio unohtaa saamaani lahjaa, vaan ilolla aion antaa myös lahjan. Voimme iloita yhdessä ja toistemme tukena.

Aina ei aika ole samaa. Valo tunkeutuu pimeyteen ja aika muuttuu. Valo lisääntyy. Uusi valo kutsuu luokseen.
Kulkeminen valossa haastaa valolle sopivaan, ei pimeyden mukaiseen.

Huomaammeko tuon mahdollisuuden aukeavan, kun keskustelemme esim. verhojen väristä?

Kohta riennän junalle - matkalla Helsinkiin.
Toivotan jo tässä vaiheessa: HYVÄÄ ADVENTTIAIKAA!

Tänään on ollut joidenkin aluksi hoitamieni ikävien velvollisuuksien jälkeen ihana päivä. Sellaiseksi sen teki rakas ystävä, joka on viime aikoina innostunut yhä enemmän viljelemään omaa "henkistä" puoltaan. Hienoksi asian tekee se, että se on mahdollistanut keskinäisen avautumiskierteen.
Mielekkyys tuntuu hyvälle. Kuin pieni ajatuksen poikanen, jonka saa kuulla, ja joka onkin valtaisa kertomus.............
Kertomus täyttämisestä ja lisäämisestä.

Humöret kan vara ganska nere - även för en längre tid. Jag känner mig t.ex. i blåsväder vad gäller min plats i livet eller kanske mina värderingar blir i grunden ifrågasatta - och då kan jag känna mig både rådlös och förnärmad.
Ser omkring mig...lite hjälplösa människor går omkring liksom jag och väntar på någon, något.

Någon (vem, vem, vem?) har kommit redan in i mig (hade ju dörren öppen då). och har redan gått bredvid mig. Tankar som dessa för mig till glädje, till Dig, till er alla (hoppas jag), som öppnar!

Så stor glädje!!!

Otan nyt vielä lyhyesti esille tuon HIV-teemani. Keskusteltuani asiasta useamman ystäväni kanssa olen huomannut lähes kaikesta tiedosta olevan erilaisia, jopa keskenään vastakkaisia käsityksiä; osa "tiedosta" on lähes mystiikan omaista.
Toteanpa.
Ja yksi moitteen sana (minun mielestäni): HIV:n sosiaalinen puoli on hyvinkin hämärtynyt. Aavistan syyt enkä pidä niistä OLLENKAAN!

Kiitos teille, Mika ja Kalle, kommenteistanne. Olen viime päivät saanut perehtyä aiheeseen syvällisesti. Minua kiinnostivat nuo Mikan antamat sivut positiivisille (=kävin katsomassa). Olen huomannut, että kohtaamistapojen syvempi olemus tulee esille konkreettisessa kohtaamisessa ja reaktion saamisessa. Tieto on minulle erityisesti tarpeen tällä hetkellä. Lienen HIV-negatiivinen - se ei ole testin tulos, mutta yhdeksän vuoden käytännöllisessä selibaatissa luulisin sen olevan noin. Varma en tosin voi olla ja oma testaamiseni on pohdittavana! En kuitenkaan haluaisi tässä keskittyä itseeni (joskin jokaisen hyvä miettiä omalla kohdallaan suhteensa), vaan nähdä tukea tarvitsevat ja sitä pyytävät - mahd. (ja/tai varmistuneen) tartunnan kanssa elävät.

Ymmärrän myös itse kohtaamieni pelkojen (mahdollisuus tartunnan saamiseen on ollut) auttaneen tajuamaan jokaisen aseman merkitystä suhteessa HIV:een.

Mahdollinen HIV -tartunta on ilmeisesti vaikea asia. Lokeroituuko se laatikkoon "en jaksa puhua", "en viitsi ajatella", "vähemmän mukavaa"?
Omien pelkojen kohtaaminen on vaikeinta. Minulla juuri nyt täällä. Pelot eivät välttämättä johdu tartuntavaarasta, vaan tartunnan vaikutuksista sosiaaliseen elämään - virhearvioinneista yrityksissä käsittää ja käsitellä.

Väsyttää kovasti - olen tainnut koko päivän olla intensiivisesti huolissani, vaikka ei (kuulemma) saisi. Tottahan tuo on - kaikki on Hyvän Kaikkivaltiaan kädessä.

Kuule rukoukseni, Herra, nouskoon huutoni Sinun luoksesi!