Sekavan sulhasen tunnelmia

Edellisen bloggaukksen kommenteissa Enter nimitti tulevia häitämme 'projektiksi'. Kuinka oikeassa hän onkaan!

Vaikka olemme yrittäneet pitää kaiken mahdollisimman yksinkertaisena, huomaan olevani kuitenkin aika stressaantunut. Kun ne juhlat ovat kuitenkin aika suuret, vieraita on tulossa 130, ja koska minulla on vakaa aikomus mennä naimisiin vain kerran, haluaisin kaiken menevän hyvin.

Älkää ymmärtäkö minua väärin; ei meillä ole värkätty hääkonvehteja eikä pussitettu riisiä. Kun kaksi turskia urosta saa toisensa, olisi kornia kopioidan tapahtuman ympäristö suoraan Beutiful Bride -lehdestä. Ei kukkakuvioita, koristeita, sifonkia meille. Mutta ei myöskään liian helppoa; ei kertakäyttölautasia ja tussilla nimikoituja kertakäyttömukeja boolia varten. Juhlathan ne ovat, kuitenkin.

(Jotenkin tuntuu, etten yhtään saa kirjoitettua tätä asiaa ulos. Ymmärtääköhän kukaan?)

Kun ei ole koskaan ollut häitä järjestämässä, ei oikein tiedä, mitä kaikkea pitää ajatella ottavansa huomioon. Ai, jotain viihdykettä lapsille? Kuinka niin vieraat eivät itse löydä pöytiinsä? Mistä hitosta booli tarjoillaan? Ja tietysti kävi niin kuin pelkäsin; vaikka kuinka pupun kanssa päätettiin, että tehdään asioita hyvissä ajoin, ei se mennytkään niin.

Jotenkin koko juttu vaikutti niin kaukaiselta asialta. Kova fakta naimisiinmenosta valkeni minulle kokonaisuudessaan vasta toissapäivänä sormusta ostettaessa. Että ei tässä puuhastella.

Alkoi jännittää.

Ei oikeastaan se, että menee pupun kanssa yhteen. Kuusi vuotta ollaan jo oltu yhdessä, joten sen kummempaa muutosta ei asiaan tule. Mutta jokin... Koko hommasta tulee jotenkin vakavaa. Virallista. Aikuismaista.

(Nyt minä en itsekään ymmärrä, mitä tarkoitan...)

Huomaan, että stressi saa minut aika väsyneeksi ja ärtyneeksi. Yritän hillitä itseäni, mutta silti usein ärähdän pikkuasioista. Niinköhän saan vielä aikaiseksi kunnon riidan ennen häitä? Mökötetään yhdessä alttarilla?

Ja sen jälkeen loppuelämä. Hui!