Mopsi's

Mainitsin äidilleni halustani alkaa matkustaa. Sanoin myös, että liftaamalla voisi joitakin etappeja taittaa. Hän totesi suoraan päin naama, että olen niin HYVÄUSKOINEN ihminen, ettei hän ainakaan uskaltaisi päästää minua liftaamaan. Vieressä istunut ystäväni yhtyi mielipiteeseen välittömästi.

Olen kuulemma hyväuskoinen, sinisilmäinen ja luottavainen. Toki ystäväni totesi luottavaisuuden olevan oikein mainio ominaisuus, ja maailmakin olisikin parempi paikka, jos kaikki olisivat yhtä luottavaisia kuin minä. Voi kuulemma vaan saada siipeensä jossain vaiheessa.

Minä kun en mielestäni ole mikään sinisilmäinen tai hyväuskoinen! Luottavainen ehkä, sen voin myöntää, mutta silti! Iski kriisi: voinko enää luottaa itseeni ja arviointikykyyni, jos äitinikin pitää minua liian hyväuskoisena ihmisenä?

Olen jo muutaman vuoden ajatellut, että olisi mukava matkustella ympäri maailmaa. Olen vain sen verran hedonisti, että matkusteluni tulisi tapahtua 1. luokassa lentäen, limusiinilla hotellille ja paras sviitti käyttöön (komealla hovimestarilla varustettuan ;)

Nyttemmin rakas ystäväni, joka on maailmaa kiertänyt peukalon ja rinkan voimin (ja joka varmaan lukee tätä juuri nytkin siinä toivossa, että saisi jonkin harhautuksen proseminaarityönsä aloittamiselle. Juuri sinä! Töihin siitä!) on saanut minut vakuutettua siitä, että em. matkustustapa on itseasiassa avartavampi, kuin "massaturistimatkat".

Jos vain saan talouteni kuntoon (hemmetin kela veti maton alkuvuoden tuloilta), ajattelin, että voisipa ottaa ja lähteä maailmalle. Tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin. Puolisen vuotta kun kiertelisi vaikkapa Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa, niin ehkäpä arkiset huoletkin vähän helpottaisivat :)

Ehdotuksia matkakohteista ja kokemuksia reissailusta otetaan ilomielin vastaan!

Onneksi aurinko edes TÄNÄÄN maanantaina paistaa täällä Raumalla :)

Lyhenee ennenkuin pitenee...

Stellagrrrl puhui blogissaan unista. Unet ovat aina olleet mielikuvitusmaailmaan pakenevalle - minä siis - taianomainen todellisuus oman pään sisällä. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen tyytyväinen herätessäni kesken unen. On todettu, että unen muistaminen hereillä on mm. liitoksissa siihen, herääkö kesken unen tai ajatteleeko unta heti herättyään.

Jostain syystä sohvalla nukkuessani - liekö johtuvan puutumisesta epäsopivalla alustalla nukkumisesta - näen unta täydellisestä halvaantumisesta. En pysty liikuttamaan yhtäkään raajaani. Tiedän olevani taas "siinä" unessa, kuitenkaan pystymättä heräämään. On hauskaa tietää olevansa unessa kuitenkaan pystymättä heräämään siitä. Ensimmäisillä kerroilla ko. unta nähdessäni tunsin pakokauhua, jollaista en ole hereillä tuntenut. Se oli jotenkin vapauttavaa, joskin vasta heräämisen jälkeen.

Mielenkiintoinen dokumentti, joka kuluneen vuoden aikana on tv:sta tullut (en muista kanavaa, mutta todennäköisesti teemalta) kertoi unen merkityksestä ihmiselle. Dokumentti esitti unien olevan ihmisen turvallinen keino harjoitella tosielämän vaarallisia tilanteita, kuten uhatuksi tulemista tai pakenemista vaaralta. Unen harjoitusluonteella selitetään myös unessa ihmisen kokemien tunteiden aitous ja voimkkuus. Unessa tunnet todella olevasi esimerkiksi hengenvaarassa paetessasi jotakin. Näin ihmiselle muodostuu unien kautta toimintamalli, joka saattoi pelasta tosielämässä. Kiinnostava ja mielestäni sangen perusteltu ajatus unien tarkoituksenmukaisuudesta.

Itse - pääni sisällä paljon aikaa viettävänä - pidän unia kiehtovana ikkunana mieleni osiin, joihin en pääse hereillä. On kiintoisaa ajatella olevan mielen sopukoita, jotka ovat piilossa itse mieleltä...

Aloitin bloggailun tarpeesta kertoa arkipäiviäsiä asioita silloin, kun ne ovat vielä mielessä. Oli myös mukava ajatus paikasta, johon voi laittaa tajunnanvirrasta kummunneita johtopäätöksiä elämän joka alueelta.

Kuitenkin olen jotenkin onnistunut käyttämään blogiani enemmänkin ahdistukseni esiintuomiseen. Ei mitään mukavaa luettavaa. Itse en aina jaksa lukea toisten angstia. Haen netistä kevyttä ja viihdyttävää sisältöä sekä tietoa.

Tunnen muutenkin syyllisyyttä edellisen lisäksi siitä, että olen allapäin. Pääosin sen takia, etten jaksa keskittyä toisille merkityksellisiin asioihin (esim. joulu). Enkä tyydy vain olemaan välinpitämätön, vaan todennäköisesti päästän suustani ilkeitä, nasevia kommentteja, jotka jälkitarkastelussa olisi voinut jättää sanomatta. Tai olen muuten vain nyrpeällä asenteella liikkeellä.

Suomalaisessa kulttuurissa itsensä tuominen esiin on sosiaalisesti ei-hyväksyttävää käyttäytymistä. Syyllisyyttä tunnen siis siitäkin, että koen hakevani huomiota olemalla umpimielinen ja osallistumaton lähipiirini elämään. En aina oikein tiedä, voinko olla apea itseni, vai pitäisikö vetää naamalle seurapiirihymy.

Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että annan tunteiden vallata niin suuren osan elämääni, että ne alkavat vaikuttaa arkipäiväisiin toimenpiteisiin.

Syyllisyys ei varsinaisesti lisää sisäistä hyvinvointiani. Ymmärrän paremmin päivä päivältä, miksi monet masennuksen piirteet ruokkivat toisiaan ja johtavat helposti noidankehään.

Eniten kuitenkin pelkään sitä, että jonakin päivänä en enää tiedostakaan voivani huonosti. Mielentilani on muuttunut normaaliksi olotilaksi.

Voisiko joku kertoa minulle, miksi oliivit ovat lähes säännönmukaisesti korkeissa ja kapeissa lasipurkeissa. Niitä on niin hemmetin vaikea saada ulos sieltä!

Miten pienet arkipäiväiset asiat saattavatkin olla niin pahuksen ärsyttäviä!

"Masennusoireita ovat:

* Mielialan lasku, surumielisyys, alakuloisuus.
* Elämänilon ja erilaisista asioista nauttimisen kyvyn menettäminen. Mikään ei kiinnosta.
* Uupumus ja väsymys tulevat pienenkin henkisen tai ruumiillisen ponnistuksen jälkeen. On ainainen väsymyksen tunne.
* Masentunut tuntee huonommuutta ja alemmuutta, omanarvon tunne, itsetunto, itseluottamus ja itsearvostus heikkenevät. Arvottomuuden ja häpeän tunteet ovat jatkuvia.
* Syyllisyyden tunteet ovat perusteettomia ja suhteettoman voimakkaita. Toivottomuus, synkkyys ja yleinen kielteisyys valtaavat mielen.
* Unettomuus voi olla vaikeaa.
* Seksuaalinen haluttomuus.
* Masentuneen on vaikea pitää yllä ihmissuhteita, mikä johtaa usein sosiaaliseen eristäytymiseen. Masentunut on ärtyisä, lyhytjännitteinen ja keskittymiskyvytön.
* Pahimmillaan on itsetuhoisia ajatuksia."

Epämiellytävä lista. Ainoana on unettomuus, joka ei varsinaisesti ole vaivannut.

Lähde: http://www.tohtori.fi/?page=4569272&id=9696210

Vietin iltaa kahden ystäväni kanssa. Illan aiheena naistutkimus. Aihe sinällään kiinnostava näin vähemmistön(kin) edustajana. Pidän normaalisti älykkäästä keskustelusta, jossa saa pohtia asioita eri kannoilta, löytää ja kuulla uusia näkemyksiä sekä todeta, ettei suurinta osaa tämän maailman asioista pysty ratkaisemaan yhdellä tapaa.

Ongelmaksi muodostuu ajattelu. Olen aina pitänyt mietiskelystä. Klassista musiikkia hiljaa taustalla, ehkä lasi viiniä ja ennen kaikkea oma rauha olla ajatustensa kanssa.

Nyttemmin - ja taas angstaan masennuksesta, sori nyt vaan - ajattelu EI ole enää ollut toimiva keino rentoutua. Totesin sen taas tänään. Liian syvällinen ajattelu johtaa vain alueille mielessä, joiden toivoisi pysyvän eristyksissä. Nyt vituttaa se, että minusta on tulossa sellainen ihminen, kuin monet näinä päivinä tuntuvat olevan: ei halua keskittyä oman elämän kysymyksiin, koska ne alkavat olla epämiellyttäviä pohdittavia. Yksi hyvistä puolistani on ollut kykyni ratkaista niin henkisen kuin käytännön elämän ongelmiani pohdiskellen ja asioita itsekseni käsitellen. Nyt en siihen enää kykene sotkeutumatta ajatuksiini ja vapauttamatta ajatuskulkuja, joista olen jo kertaalleen päässyt eroon (tai vain saanut ne sivuutettua, pullotettua niin sanotusti).

Jääkö jäljelle vain itsensä pitäminen tarpeeksi kiireisenä, jottei ole aikaa ajatella?

Lapsuudenmuistoja!

http://www.youtube.com/results?search_query=Nikke%20Knatterton&search=Search

Ekaluokkalaiset, siis 7-vuotiaat lapsoset, ovat toisaalta aivan mainioita, toisaalta rasittavia.

Elämäniloa ja ihmeellisiä juttuja riittää. Kysyt jotain niin saat vastauksen ainakin viiteen eri kysymykseen. Et tosin siihen, jonka esitit. Pienetkin asiat ovat hauskoja/ihmeellisiä/elämyksiä jne. Energiaa on pienen kylän verran.

Rasittavia lapsoset ovat oikeastaan samoista syistä. Energiaa on niin, että itse hengästyy. Keskittymiskyky on olematon. Pienetkin asiat saavat maailmaan nurinpäin. Kysymykset saa esittää todella rautalangasta vääntäen.

Olen opettajana toiminut ekaluokkalaisten kanssa lähinnä liikuntatunneilla. Viimeksi tänään sain taas muistutuksen lapsosten nuoresta iästä. Avustaja ei huomannut kertoa, ettei ko. luokan tapoihin kuulu, että jokin joukkoe voittaa. Mukavan viestin päätteeksi totesin toisen joukkoon tulleen ensimmäiseksi maaliin ja voittaneen kisan.

Virhe.

Toisessa joukkoeessa (5 oppilasta) kaksi alkoi itkeä ja loput mutisivat partaansa kädet ristissä rinnuksilla. Ei muuta kuin paikkaamaan "virhettä". Sai taas lässyttää ihan tarpeeksi. Tokenivat kyllä äkkiä ja saatiin seuraava peli käyntiin - siinä ei sitten voittajia ollutkaan.

Muutenkin tämänkertainen sijaisuus oli kiinnostava kaksipäiväinen. Olin ensimmäistä kertaa pienessä kyläkoulussa ja opetin yhdysluokkaa, siis luokkaa, jossa on kaksi tai useampia vuosiluokkia samassa.

Muutaman kymmenen oppilaan koulussa aisti henkilökunnan ja oppilaiden välillä erilaisen vuorovaikutuksen, kuin suuremmissa kouluissa. Keittäjäkin oli samassa pienessä ruokailutilassa touhuamassa ja lapset juttelivat hänen kanssaan siinä kuin kavereidensakin kanssa.

En ole koskaan ollut satojen oppilaiden yksikköjen kannattaja ja nyt olen sitä vielä vähemmän. Pienessä yhteisössä koko henkilökunta pystyy auttamaan yksittäistä oppilasta, varsinkin kun ryhmäkoot ovat järjen rajoissa. Voisin hyvinkin viihtyä 100 tai alle oppilaan koulussa opettajana.