Vietin iltaa kahden ystäväni kanssa. Illan aiheena naistutkimus. Aihe sinällään kiinnostava näin vähemmistön(kin) edustajana. Pidän normaalisti älykkäästä keskustelusta, jossa saa pohtia asioita eri kannoilta, löytää ja kuulla uusia näkemyksiä sekä todeta, ettei suurinta osaa tämän maailman asioista pysty ratkaisemaan yhdellä tapaa.
Ongelmaksi muodostuu ajattelu. Olen aina pitänyt mietiskelystä. Klassista musiikkia hiljaa taustalla, ehkä lasi viiniä ja ennen kaikkea oma rauha olla ajatustensa kanssa.
Nyttemmin - ja taas angstaan masennuksesta, sori nyt vaan - ajattelu EI ole enää ollut toimiva keino rentoutua. Totesin sen taas tänään. Liian syvällinen ajattelu johtaa vain alueille mielessä, joiden toivoisi pysyvän eristyksissä. Nyt vituttaa se, että minusta on tulossa sellainen ihminen, kuin monet näinä päivinä tuntuvat olevan: ei halua keskittyä oman elämän kysymyksiin, koska ne alkavat olla epämiellyttäviä pohdittavia. Yksi hyvistä puolistani on ollut kykyni ratkaista niin henkisen kuin käytännön elämän ongelmiani pohdiskellen ja asioita itsekseni käsitellen. Nyt en siihen enää kykene sotkeutumatta ajatuksiini ja vapauttamatta ajatuskulkuja, joista olen jo kertaalleen päässyt eroon (tai vain saanut ne sivuutettua, pullotettua niin sanotusti).
Jääkö jäljelle vain itsensä pitäminen tarpeeksi kiireisenä, jottei ole aikaa ajatella?
