Mopsi's

Mukavaa, kun täällä länsirannikollakin saamme vihdoin hieman valkoista maailmaan.

Masentuvana - ja muutenkin toisinaan liian analyyttisenä ja kyynisenä - ihmisenä en uskalla asettaa millekään asialle liikaa toivoa. Jotenkin se, että ei koskaan uskalla vain nauttia ja olla miettimättä liikaa, vie kaiken ilon kaikesta.

Tulee olo, että rakentaa elämästään korttitaloa: mitä suuremman saat, sitä enemmän harmittaa, kun se sitten yhtäkkiä leviääkin.

Sitä löytää itsensä jostakin välimaastosta pyörimästä. Ei halua olla masentunut, mutta toisaalta ei halua alkaa rakentaa elämänsä osista mitään korttitaloakaan. Se on niin kauhean hauras ja joka tapauksessa hajoaa jossain vaiheessa. Olen niiiin kateellinen ihmisille, jotka osaavat vain nauttia hetkestä, miettimättä turhaan, mitä oli sitä ennen tai sen jälkeen.

edit: ja huomaan bloggauksistani mielialani menevän ihan hirveää vuoristorataa ylös alas :|

- - High on life - -

toivoo, ettei krapulaa tule

Olen ollut täysin tyytyväinen elämääni. Nyt olen todennut, että ehkä en ole koskaan oikeasti elänyt, olen vain luullut tätä olemista elämiseksi.

Ilman romanttista uudelleensyntymisen merkitystä, oloni on hieman kuin kotelostaan kuoriutuvalla perhosella: maailma laajenee yhdestä puusta ja ahtaasta kotelosta valtavaksi, moniulotteiseksi ja sykkiväksi, mutta samalla erittäin vaaralliseksi ja raa'aksi paikaksi. "Henkiinjääminen" on kiinni pitkälti sattumasta. Pakoon ei pääse. Nurkkaan ei halua(isi) enää käpertyä piiloon ja näkymättömäksi. Lennosta putoaa helposti. Haavoja tulee, toiset syvempiä kuin toiset. Koskaan ei tiedä, vieläkö matkaansa pääsee jatkamaan, kun kerran putoaa.

Miksi en osaa elää huolettomasti? Miksi päästän kaiken sisääni ja liian syvälle? Miksiköhän en osaa elää?

Opin jotain uutta itsestäni uudenvuodenpäivänä...kutian helposti ;)

Lähden pariksi päiväksi Helsinkiin. Uskomatonta, mutta en ole pääkaupungissa läpikulkua pidempää aikaa koskaan viettänyt. Harmi, että vierailuni osuu pyhäpäivällä, joten en ehdi edes museoita kiertää.

Nautin ajastani sitten muuten, vaikka ostamalla ne kauan kaivatut vaelluskengät :)

Hyvää, kuplivaa uudenvuodenaattoa kaikille!

Olen aivan newbie, mitä tulee deittailuun ja uusien ihmisten tapaamiseen. Alan sen vähitellen ymmärtää sen (tai oikeastaan aika vauhdillakin). Miten helvetissä sitä onnistuu astumaan jokaiseen vastaantulevaan kuoppaan?

Pitäisi varmaan osata rakentaa ympärilleen paksu kuori, eikä olla ihan avoin kirja (sinisilmäinenkö sittenkin?) kaikille. Turpaanhan siinä saa...

Enkä välttämättä ole innostunut taas opettelemaan jotain uutta, varsinkaan, kun se tuntuu olevan pääasiassa yrityksen ja erehdyksen kautta tapahtuvaa oppimista. Ei sovi itseään ruoskivalle perfektionistille :(

Ensimmäinen joulu, joka ärsytti, vitutti, stressasi ja noin vain yleensä otti päähän.

Olin vähän ylimääräisenä joka paikassa, johon menin :S Serkun luona aattopäivänä syömässä, en varsinaisesti saanut mitään irti: minua ei tarvittu keittiössä ja loput porukasta pelasivat pöytäjääkiekkoa. Istuin ja kellotin pelejä.

Aattoilta kaverin luona meni paremmin. Onnistuin vain suututtamaan kaikki lautapelejä pelatessa sääntöjen kanssa. Join liikaa liian nopeasti. Sen kun yhdistää aamuyön unettomuuteen, väsyin nopeasti. Yön nukuin huonosti; aamulla paikat jumissa ja krapula, kun en illalla juonut tarpeeksi vettä ja ottanut särkylääkettä.

Tiistai meni krapulassa ja serkkujen luona aaton ruokia tuhoamassa. Porukat pelasivat pleikkarilla jääkiekkoa (helvetti, mikä yllätys taas...) eikä minua taaskaan tarvittu keittiössä.

Tapanina aamulla Turkuun hakemaan systeri ja sen nainen ja äiteelle syömään. Helvettiä oli sekin. Olen aina ollut perheessä sopeutuvainen, "helppo lapsi", jonka on aina voinut "jättää yksin". Tämän syksyn aikana olen vain ollut niin väsynyt kaikkeen, etten enää jaksa esittää. Minua vain vituttaa kaikki ja se näkyy. Sori nyt vaan äiteelle...

Nyt olen saanut raahauduttua kotiin. Olen väsynyt, todella väsynyt. En edes jaksa ajatella huomista, saati sitä seuraavaa päivää. En oikeastaan jaksa ajatella...mitään.

Onneksi joulu on ohi...nyt mietin, että miten selviän seuraavasta vuodesta, sillä olen muuttunut: en enää halua suunnitella asioita etukäteen, en halua sitoutua mihinkään liikaa; haluan voida sanoa, että ei kiinostakaan, vaan lähden Tahitille. Tietää tulevaisuudessa monia yhteentörmäyksi niin itseni kanssa (looginen, etukäteen varautuva ja suunnittelevan puoleni kanssa) sekä äitini ja sukuni kanssa (samanlaisia perfektionisteja ja suunnittelijoita hekin).

Tahtoo vaan olla ja tehdä itsekkäästi sitä, mitä haluaa. Onko se törkeää?!

Kello 23.00 vetäydyn sänkyyni. Ajatuksena palata normaalinpaan unirytmiin. Täytän sanaristikkoa puolisen tuntia. Alan nukkua.

Herään noin kello 2.00.

Pyörin sängyssa. En saa unta, peitto ahdistaa, tyyny ahdistaa, on kuuma, on kylmä. Vituttaa.

Kello 3.30 luovutan. Ei tule uni. Alan täyttää ristikkoa. Juon lasin vettä.

Kello 4.20 päätän alkaa nukkua, taas. Ei onnistu. Nousen ylös. Kävelen ympäri asuntoani. Avaan television. Onneksi en ole vielä katkaissut Viasatin tilausta; tutustun historia-dokumenttiin. Avaan tietokoneen. Yllättäen kettään tuttua ei ole kirjautunut sisään :/

Kello 4.50 kirjoitan tätä blogia ja kiroan surkeasti alkavaa jouluaattoa. Nukahdan varmaan jälkiruokani päälle iltapäivällä...

Onko nyt sitten unettomuuden vuoro, kun muuten on valoisampi mieli? Vaiko vain täysin sekoitettu unirytmi...

Joka tapauksessa: Vittuvittuvittu ja vittu!

ja hyvää joulua *<:o)

Liekö syynä auringon satunnainen näyttäytyminen, vai se, että olen onnistunut järjestämään itselleni ohjelmaa lähitulevaisuuteen, mutta olen hieman paremmalla tuulella.

Toistaiseksi.

Ja olen bongannut netistä pari uutta tuttavuutta, ylllättyen, että koodi.netin keskustelupalstalla hengaa ihan asiallistakin porukkaa.

Muuten, paikan käyttäjien kehittämät nicknamet ovat aivan hillittömiä! Keskustelua seuraa jo ihan siitä huvista, että näkee, millaisia väännöksiä tulee vastaan :D