Olen saanut kesäpojalta asian ytimeen menevää pohdintaa ihmisen mielentilan liikkeistä. Kiitän näistä mietteistä, jotka ovat "masentavan" todellisia itselleni, ja samalla kuitenkin valaisevia.
Monia noista mietteistä olen itsekin pyörittänyt päässäni. Sen ymmärtäminen, etten ole yksin ja muidenkin kokevan varsin samanlaisia tunteita, on aina kannustavaa.
On totta, että joku voisi sanoa minun nyt vasta Elävän, suurten tunteiden kokemisen ja niiden nopean liikkumisen ja vaihtelujen keskellä. Monet kommentit, joita olen kuullut, kannustavat ottamaan tunteet vastaan, kokemaan ne, elämään ne ja käymään ne läpi. Ei siis suinkaan yrittämään niiden nujertamista järjen ja logiikan avulla. Ehkä näin onkin, joskin pelkään kadottavan itseni niihin. Kuinka kauas rannasta voin uida, jotta jaksan vielä takaisinkin?
Käytännön elämään.
En jaksa opiskella, rasittaa aivojani millään ylimääräisillä virikkeillä. Ei arkeani vielä ole kaatamassa oma mielentilani, mutta joissakin pienen pienissä asioissa huomaan klassisen noidankehän syntymisen. En ehkä jaksa tiskata astioitani, silloin kuin pitäisi. Tunnen siitä syyllisyyttä, joka toimii vain polttoaineena mielen mustumiselle. En jaksa lukea tenttin, suoritukset huononevat ja valmistuminen siirtyy. Ja niin edelleen.
Edellisen vuoksi koen joutuvani tasapainoilemaan järjen ja tunteiden välillä. En voi vain heittäytyä tunteiden matkaan ja elää niitä läpi. Yhteiskunta vaatii omansa, elämäni praktinen puoli on hoidettava. Vaikka ei aina jaksaisikaan. Ehkä olisi aika saada jokin blokki itsestään murrettua ja käännyttävä yths:n puoleen. Liekö terapiasta mitään apua?