Syyllisyys

Aloitin bloggailun tarpeesta kertoa arkipäiviäsiä asioita silloin, kun ne ovat vielä mielessä. Oli myös mukava ajatus paikasta, johon voi laittaa tajunnanvirrasta kummunneita johtopäätöksiä elämän joka alueelta.

Kuitenkin olen jotenkin onnistunut käyttämään blogiani enemmänkin ahdistukseni esiintuomiseen. Ei mitään mukavaa luettavaa. Itse en aina jaksa lukea toisten angstia. Haen netistä kevyttä ja viihdyttävää sisältöä sekä tietoa.

Tunnen muutenkin syyllisyyttä edellisen lisäksi siitä, että olen allapäin. Pääosin sen takia, etten jaksa keskittyä toisille merkityksellisiin asioihin (esim. joulu). Enkä tyydy vain olemaan välinpitämätön, vaan todennäköisesti päästän suustani ilkeitä, nasevia kommentteja, jotka jälkitarkastelussa olisi voinut jättää sanomatta. Tai olen muuten vain nyrpeällä asenteella liikkeellä.

Suomalaisessa kulttuurissa itsensä tuominen esiin on sosiaalisesti ei-hyväksyttävää käyttäytymistä. Syyllisyyttä tunnen siis siitäkin, että koen hakevani huomiota olemalla umpimielinen ja osallistumaton lähipiirini elämään. En aina oikein tiedä, voinko olla apea itseni, vai pitäisikö vetää naamalle seurapiirihymy.

Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että annan tunteiden vallata niin suuren osan elämääni, että ne alkavat vaikuttaa arkipäiväisiin toimenpiteisiin.

Syyllisyys ei varsinaisesti lisää sisäistä hyvinvointiani. Ymmärrän paremmin päivä päivältä, miksi monet masennuksen piirteet ruokkivat toisiaan ja johtavat helposti noidankehään.

Eniten kuitenkin pelkään sitä, että jonakin päivänä en enää tiedostakaan voivani huonosti. Mielentilani on muuttunut normaaliksi olotilaksi.