Minulla on sellainen olo, että koko elämän olen aina ollut se osapuoli, joka ymmärtää/joustaa/neuvottelee/antaa periksi. Olen liian kiltti.
Olenko koskaan tehnyt yhtään itsekästä päätöstä?! Sellaista päätöstä, joka tarkoittaisi sitä, että menetän jotain, ilman että saan varmasti saman verran jotain muuta tilalle. En.
Olen aina pelannut varman päälle, aina joustanut, aina ollut kiltti, aina neuvotellut ja ollut diplomaattinen, aina valinnut kultaisen keskitien, aina valinnut näennäisesti helpoimman ja vähimmän kivuliaan tien. En ole koskaan sanonut suoraan ei tai kyllä, vaan aina ymmärtänyt ja joustanut ja mukautunut.
Kai minulla on oikeus tehdä, mitä haluan, vaikka se ei olisikaan järkevintä, tai saattaisin sen seurauksena menettää jotakin. Tehdä mitä haluan vain siksi, että kerrankin tekisin jotkin enkä aina ymmärtäisi ja myötäilisi ja perustelisi itselleni, miksi nyt on järkevää tehdä näin ja että näin tehden kaikilla on hyvä olla.
Toimia TÄYSIN itsekkäästi, jopa unohtaen muut. Olen liian kiltti siihen. Olen nuorimman lapsen osassa riitaisassa perheessa kasvanut diplomaatiksi. Se on selviytymiskeino. Nyt vaan tuntuu turhauttavalta se, että en koskaan pääse eroon siitä, en pääse eroon mukailusta ja myötäilystä ja kaikkien näkökantojen ja ihmisten huomioimisesta.
Kerrankin vain päättää jotakin huomioimatta kaikkia mahdollisia tekijöitä. Olla itsekäs, rakkaidenkin kustannuksella. Olen Minä, olen yksilö ja elän ensisijassa itseäni enkä muita varten. Miksi en pidä omaa puoltani?! Miksi olen niin halukas aina mukautumaan kaikkeen?! Miksi en ole itsekäs, edes terveellä tavalla?!
Tuntuu siltä, että niin henkisesti kuin käytännössäkin annan itsestäni liikaa ja annan ihmisten ottaa itsestäni liikaa. Mitä jää minulle itselleni?!
Huoh.
_______________________________________________________
Edellinen liittyy keskusteluun poikaystäväni kanssa. Nyt on erotettava tunteet ja järjelliset ajatukset.
Hyväskyn täysin ja ymmärrän, että hän vasta vähän aikaa omillaan asuneena, haluaa omillaan olla ja elää rauhallisesti. Ymmärrän, että hän maailmaa nähneenä, ei ehkä koe tarvetta pitää kiirettä parisuhteen kanssa, vaikka näkeekin suhteemme ja sen tulevaisuuden vakavana. Ymmärrän täysin edelliset, järkeni käsittää ne ja hyväksyy ne. Totta kai on tärkeää, että hän saa olla ja elää omillaan, edetä rauhassa.
Mutta tunnetasolla...
Minä olen odottanut elämässäni tarpeeksi, minulla ei ole tarvetta enää odottaa lisää. Olen aina joustanut ja ymmärtänyt. Olen saanut tarpeeksi istua yksin omillani asunnossani katumassa kaikkea sitä, mitä EN ole tehnyt.
Nyt minua vituttaa se, että olen taas odottamassa jotakin. Miksi olen taas odottamassa, enkä tekemässä kaikkia niitä asioita, joita koen jättäneeni tekemättä, mutta joita en voi parisuhteen vuoksi tehdä. Matkustaa, tavata ihmisiä, tutustua toisiin intiimimmin, nauttia yhdenyön kokeiluista. Tunteeni ihmettelevät, että mitä helvettiä, istun taas ja odotan ja mukaudun ja sopeudun ja ymmärrän muita. Miksi en ole vain itsekäs, vaikka se ei järkevää olisikaan. Siksi tietenkin, koska rakas silloin katoaisi elämästäni.
Järkeen palatakseni, en ole häntä jättämässä, mutta sisälläni on suuri ristiriita. En ole siellä, missä haluaisin eikä parisuhteeni tyydytä minua tällä hetkellä henkisesti eikä fyysisesti siinä määrin kuin toivoisin. Se tyydyttää paljon ja bf on minullle rakas ja täydellinen kumppani, mutta...
Miksi ja mitä odotan, sen sijaan, että repäisin, heittäisin noppia ja lähtisin kokeilemaan toisenlaista elämää? Kyse on tietysti (järki puhuu taas, stana), etten halua häntä menettää.
Ristiriita ei kuitenkaan katoa mihinkään. Ehkä minun pitää olla itsekkäämpi jatkossa, sanoa mitä TODELLA haluan ja jopa vaatia muita mukautumaan tai katoamaan. En vain sitä uskalla tai osaa tehdä, järkeni ei anna periksi. Ja varmasti katuisin seurauksia.
Ei vittu, että vituttaa taas tämä sekainen pääkoppa, jota bf tuntuu onnistuvan sekoittamaan vielä lisää. Hän on vain lähellä ja pääsee kuoreni alle. Hyvä tai huono asia, todennäköisesti vain hyvä.
Huomaatteko, edellisessäkin...täytyy todeta diplomaattisesti kaikki puolet asiasta...en vittu voi vaan todeta, että saatana ei käy...en vain voi, aivot eivät anna periksi...SAATANA SENTÄÄN
7 kommenttia
aelae
10.9.2008 23:56
no onpa vaikea näin livenätuntevana kommentoida tekstiäsi. varsinkin tätä, joka jonninverran poikkeaa siitä näkemyksestä joka minulla on sinusta. Mutta muutama yleismaailmallinen epäymmärrys on kuitenkin.
Mietin, mahtaako itsekkyys olla oikea sana sille, mitä yrität ilmaista. Eihän millään tapaa liene epäitsekästä että esim. on "aina valinnut näennäisesti helpoimman ja vähimmän kivuliaan tien." Niinhän teen välttääkseni vaikeuksia, hankalia tilanteita, henkilökohtaisia menetyksiä. Itsekkäistä syistä siis.
Ja itsekkyyteen ollenkaan liittymätöntä on mielestäni: sellaisen päätöksen tekeminen, "joka tarkoittaisi sitä, että menetän jotain, ilman että saan varmasti saman verran jotain muuta tilalle." Eikö siinä ole kyse paremman sanan puutteessa vaikka rohkeudesta?
Nämä siis siksi, että itsekin olen aina se hölmö, joka tahtoo ymmärtää. Ja nyt tuntuu, etten ymmärrä tarkoitustasi ollenkaan ;)
Muistuta, että selostan sulle siellä rauhankasvatuskiertueellamme opettamamme dance of the giraffes.. siihen kun epäitsekkäänä tekona kuuluu mm. "clearly state your own need" Se kun ei auta ketään, että etukäteen/aikana et sano mitä tarvitset, mutta aikana/jälkeenpäin (ja myöhemmin tottumuksesta jo etukäteenkin) kiukuttelet, kun tarpeitasi ei oteta huomioon (tahi ehkä edes huomata).
"mitä helvettiä, istun taas ja odotan ja mukaudun ja sopeudun ja ymmärrän muita."
mistä muustakaan, kuin perin itsekkäästä syystä: "Siksi tietenkin, koska rakas silloin katoaisi elämästäni."
mopsi22
11.9.2008 09:03
Joo, epäloogisuuksia. Olen muuttunut taitavaksi niiden viljelyssä, kun ei järki enää pelaa. Tunteet kun ovat epäloogisia, ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun niitä yrittää artikuloida.
"Muistuta, että selostan sulle siellä rauhankasvatuskiertueellamme opettamamme dance of the giraffes.. siihen kun epäitsekkäänä tekona kuuluu mm. "clearly state your own need" Se kun ei auta ketään, että etukäteen/aikana et sano mitä tarvitset, mutta aikana/jälkeenpäin (ja myöhemmin tottumuksesta jo etukäteenkin) kiukuttelet, kun tarpeitasi ei oteta huomioon (tahi ehkä edes huomata)."
Auts...ihan siksi, että tuo on juurikin toimintamallini (josta en itse pidä, mutta johon tunnun sortuvan). Kiukuttelen ennen kuin edes olen ajatuksiani selvästi sanonut, varmuuden vuoksi kun ei kukaan kuitenkaan ymmärrä. Että osaa olla tyhmää.
L. Vääräsääri
11.9.2008 10:24
Musta tuntuu usein että ne ihmiset jotka omasta mielestään joustaa ja neuvottelee ei koskaan kerro omaa mielipidettään. Miten muka voi neuvotella, jos toisen kanta ei ole selvä? On tosi epäreilua syyttää toisia siitä että ne ei huomioi, jos ei kerran anna edes mahdollisuutta huomiointiin.
Mikä susta tekee ihmisen, joka ottaa vallan tehdä kaikkia huomioivia päätöksiä?
mopsi22
11.9.2008 11:19
Touche, vai miten se nyt oli :)
Herra vääräsääri ;) on täysin oikeassa, kuten aelae totesi. En ehkä sittenkään kerro ajatuksiani tarpeeksi selvästi ja sitten kiukuttelen, kun kukaan ei ymmärrä. Täytyy alkaa vaan vääntää, että pystyn kertomaan aatteistani, vaikka niistä luulin tarpeeksi kertovani. Ehkä en, jos joka keskustelun jälkeen on sellainen olo, että helvetti taas jäi kaikki kesken tai joudun joustamaan tai ei noi ymmärrä.
Vai valta tehdä kaikkia huomioivia päätöksiä :)
L. Vääräsääri
11.9.2008 12:09
Juu tarkoitin tuolla vallan ottamisella sitä, että musta tuntuu hassulta että sama ihminen kuvaa itseään joustajaksi ja pettyy ja sitten toisaalta ottaa kunnian siitä, että päätös huomioi kaikki paitsi itsensä. Ihan kuin se oma tehtävänanto olisi se että "itseni uhraten pidän huolta muista". Kuulostaa marttyyriltä.
mopsi22
11.9.2008 16:16
Totta.
Ehkä vähän olenkin. En kuitenkaan tarkoita ihan äärilaitoja, täyttä itsensä antamista muille. Pienempia asioita, ei äärilaitoja.
L. Vääräsääri
11.9.2008 16:46
Pääasia ettei äärilaitoja.