Väkivaltaa

Kävin nuorena kouluikäisenä raamattupiirissä, jossa jyrkät muotovaatimukseni saivat vahvistusta muiden osanottajien "oikeanlaisen elämän" vaatimuksista. Oli aluksi ihanaa huomata saavansa vastakaikua kaikkein tiukimmille käsityksilleen. Muilla nämä käsitykset lähtivät ehkä kuitenkin toiselta pohjalta kuin minulla.
Tunsin siis suurta vetoa tähän ryhmään ja tiukkuuden käsitykseni syvenivät entisestään. Vain Jumalalla oli merkitystä. Vähitellen kaikki maalliseksi kokemani oli karsittava pois. Lopulta se ulottui myös suuren intohimooni: historian tutkimiseen. Silloin alkoivat kysymykset: onko se todellakin turhaa? Enkö saa iloita tästä - enkö saa iloita enää koskaan (maallisesta)? Eikö tässä olekaan iloa? Yritin epätoivoisesti löytää järjelleni kelpaavaa uskottavaa ulospääsyä. Päivä päivältä, viikko viikolta tilanne muuttui yhä painostavammaksi ja en saanut enää ollenkaan rauhaa. Aamun ensimmäinen ajatus koski tätä - samoin illan viimeinen - sikäli kuin ylipäänsä saatoin enää nukahtaa. Lopulta mieleni alkoi todella horjua. Olin kuin jatkuvassa helvetissä, josta ei ollut ulospääsyä.

Yritykseni pelastaa itseni oman uskoni avulla oli tuhoontuomittu. Pelastus on Kristuksessa ja armosta. Se antaa myös vapauden, rauhan, toivon, ilon ja rakennuksen.

Toivon, että ei kukaan joudu tuollaiselle ahdistuksen tielle ja jää sinne. Väkivalta itseään kohtaan merkitsee usein väkivaltaa muita kohtaan.