Kun huomaa kaiken olevan täyttä turhuutta, vapautuu. Sen jälkeen voi täyttää aikansa millä tahansa, vaikka ei sillä olekaan tarkoitusta. Oleminen on itsessään se, mitä olemme.
Menetämmekö itsetarkoituksellisen elämän ja teemme vain välineellisesti jotain? Vai onko niin, että tämän "oivalluksen" jälkeen vain olemme ja emme enää toimi tarkoitusta silmälläpitäen?
Ihminen on itseymmärryksessään ja -toiminnassaan mitätön. Vain Jumalan ilmoitus antaa jotain, vain se voi olla jotain.
4 kommenttia
Rokkihomo
17.2.2010 09:49
"vain se voi olla jotain"
No niin. Täsmälleen tässä kohtaa usko ja humanismi taitavat olla täydelleen yhteensovittavattomia. (Sinänsä ikävää.)
martin
17.2.2010 14:57
Niin ovat. Olen monelle sanonut, että en ole humanisti, sillä en ed. perusteella ole sitä enkä edes voi olla.
Rokkihomo
17.2.2010 23:12
Voiko meillä tästä huolimatta olla keskusteluyhteys? Mielestäni voi, mutta... olenkin humanistinen.
Jos kaikki se on turhaa sinun mielestäsi, niin vaikeaa on. Onneksi voin vetää kaiken vitsiksi.
Onneksi.
Mutta vitsi ei ole, kuten toivoakseni tiedät, totta minulle muuta kuin alkusanoiksi.
martin
17.2.2010 23:47
Rakkaudessa on aina keskusteluyhteys.