Kun rakastaa laajasti ja myönnän, että se on vaikeaa, hyvin vaikeaa, niin se saattaa johtaa kivuliaisiin kokemuksiin itselle. Varsinkin silloin, kun ei katso voivansa ilmaista omaa tuskaansa; silloin, kun muut ilmaisevat näkökohtiaan tuskastaan ja itse kärsii hiljaisuudessa samoista asioista.
Tunne siitä, että sinut on jätetty huomioimatta, voi olla murskaava - riippumatta tunteen "todellisuus"arvosta. Ainakaan kyseessä ei ole mukava tila. Et ole olemassa, sillä sitä ei ole vahvistettu. Yhtä hyvin voisit olla ei-mitään - sillä ei ole merkitystä. Miltä tuntuisi? Onko tuttua?
Tällainen tila ei välttämättä edes johdu siitä, että et itse yrittäisi - jopa kaikin voimin - rikkoa huomioimattomuuden. Alat pohtia omia mahdollisia vikoja, puutteita, vääriä ominaisuuksia... saatat tajuta ajattelusi vääryyden, mutta se ei muuta hiljaisuutta.
Kuka muuttaa hiljaisuuden?
2 kommenttia
audinkopoika
24.4.2007 02:52
Ymmärrän tuskasi. Pelko yksnäisyydestä ja sen rakkaan menettämisem tuskasta on monilla vaikeaa. Moni alkaa kuvittelemaan itsestään vaikka mitä, tulee voimattomuuden tunne. Itselläni joskus tulee ainakin yksinäisyyden tuskaa, eikö kukaan minua huoli, olenko jotenkin erikoisen huono yksilö?
En tie onko sinulla samanlaista vaikeutta ja kipua...jos on, niin voimia ja parempia päiviä sinulle tulevaisuudessa.
martin
24.4.2007 21:39
Audinkopoika!
Kiitos! Omakohtaisesti on paljon kuvaamastani tunteesta tuttua. Ei ehkä kaikki kuitenkaan juuri nyt ole ajankohtaista - ehkä jokin osa hiukan muutettuna tulisi kysymykseen. Rakastani kaipaan koko ajan sanoinkuvaamattomasti. Hän on jatkuvasti ajatuksissani. Kunpa hän ...! Rakastan häntä - (nytkin).
Hiljaista on. Sen sijaan en voi mitenkään sanoa, että minua ei olisi huomioitu. Sen toteaminen olisi kohdallani todella väärin. Varsinkin hänen osaltaan. Kuinka rakastankaan häntä - sitä huomioimista...