Mopsi's

Tuskastun, kun joku ihminen ei ymmärrä minua.

Olen kuitenkin oppinut, että yleensä kyse onkin siitä, että minä en ymmärrä häntä.

Olen hyvä ihmistuntija. Osaan lukea ihmisiä ja tehdä päätelmiä heistä.

Monet ihmiset ovat sanoneet minulle, että hyvinkin lyhyen kanssakäymisen jälkeen heille tutuista ihmisistä tekemäni huomiot osuvat hyvin lähelle todellisuutta. Taidon olen perinyt molemmilta vanhemmiltani ja olen siitä ylpeä, oikeasti :)

On jotenkin tyydyttävää tietää, että pystyy lukemaan ihmisiä. Se helpottaa elämää niin kassajonosta luokkahuoneeseen. Erilaisten viestien tulkinnan taito on kielellisen lahjakkuuden kanssa toimiva yhdistelmä tässä ihmistäyteisessä maailmassa selviämiseksi.

(kehun itseäni, vähän ehkä liikaakin, mutta tässä kohtaa voin todeta aidosta olevani samaa mieltä itseni kanssa oikeastaan ilman mitään sisäisiä vastalauseita...)

Toki, en minäkään ajatuksia lue ja saatan välillä sosiaalisella kokemattomuudellani tehdä vahinkoa. Mutta se ei tarkoita, ettenkö silti tiedostaisi mitä muut tuntevat ja ajattelevat, se tarkoittaa vain sitä, etten välttämättä osaa reagoida siihen.

Edit: kas, olenkin tämän jo listannut :D kuitenkin, listaan toistamiseen, koska tämä ominaisuus saa itseltäni niin varauksettoman hyväksynnän, että se tuntuu hyvältä sanoa ääneen...

Maailma on täynnä ongelmia, asioita asioiden takana, jotka vaikuttavat kaikkeen. Oli puhe sitten tasa-arvosta, tai maapallon saastumisesta tai mistä tahansa.

Monesti lähtökohtana ajattelussa tuntuu olevan, että kun nyt esimerkiksi päiväkoti ylläpitää sukupuolistereotypiaa tarjoamalla tytöille kotileikkejä ja pojille pikkuautoja, että tiedostavien ja valistuneiden aikuisten tulisi pyrkiä rikkomaan nuo taustalla vaikuttavat ajatukset siitä, mitä ovat tyttöjen leikit tai poikien leikit.

Täysin kannatettavaa on asian tiedostaminen ja myös se, että jos poika nyt haluaa leikkiä "tyttöjen leikkejä" (tai tyttö poikien) se hänelle sallittakoon ilman mitään arvolauselmia tai -asenteita.

Mutta onko tarpeen jokaista tällaista "epäkohtaa" lähteä tunteenpalolla muuttamaan väkisin? Esimerkkini koskee nyt lapsia ja sukupuolistereotypiaa, mutta voisin puhua monesta muustakin samankaltaisesta asiasta. Onko asioita pakko aina lähteä muuttamaan? Samoin, kuin vallitsevassa olotilassa, myös muutokseen sisältyy arvostuksia; muutosta ohjaavat myös tietyt arvot.

Onko siis aina oleellista, kuten tuntuu olevan ajatuksena, että kun havaitaan "epäkohta", että siihen täytyy myös puuttua. Eikö pelkkä asian tiedostaminen riitä joissakin kohdin?

Mitä tulee esimerkin rooleihin, ne tuovat myös turvaa. Lapsi "tietää" miten hänen tulee käyttäytyä tietyissä tilanteissa ilman, että jokainen tilanne vaatisi erikseen pohdintaa siitä, mitäs tässä nyt tehdään. Esimerkin tilanne ei siis ole kokonaan läpimätä, vaan siinäkin on puolensa. Asia, joka monelta radikaaliuudistajalta tuntuu unohtuvan. Kaikki pitäisi aina uusia läpikotaisin, jotta saadaan tarpeeksi suuri heiluriliike aikaan, tunne siitä, että nyt Oikeasti asiat muuttuvat.

Pointtini on siis, että ei kaikki "ongelmat" vaadi vastareaktiota, ainakaan yhtä voimakasta kuin itse "ongelma" on. Toisinaan minusta riittää vain asian tiedostaminen ja ehkä pieni vaikuttaminen, ei pyrkiminen koko maailman parantamiseen.

Mitä mieltä olette, huolimatta hieman tulkinnanvaraisesta esityksestäni :)

Suunnitelmia ja ajatuksia tulevaisuudesta on. Muuttujiakin on, aivan liikaa. Miten ihmisen pitäisi tulevaisuuttaan suunnitella tai siihen valmistautua?

Bf edustaa ajattelua, että kun johonkin pyrkii, niin sinne varmasti pääsee. Allekirjoitan periaatteen periaatteessa. Käytännössä hän ei vain ymmärrä sitä, että minä(kin) pyrin tietoisesti kerran johonkin. Totesin vain, etten halunnutkaan sinne. Sitten ollaankin pimeässä kopeloimassa, josko jostain löytyisi jonkin värinen lanka seurattavaksi. Bf ei sitä voi käsittää, kuten ei sitäkään, että miten jollakulla voi olla muka huono olo. Eihän se vaadi kuin sen, että tekee sitä mitä haluaa ja mistä saa eniten tyydytystä sillä hetkellä.

Niin, sehän tosiaankin on noin yksinkertaista. On se ihme, että ihmisillä on huono olo.

Mutta aiheeseen takaisin, miten ihmiset elävät elämäänsä. Suunnitteletteko kaiken tarkkaan vai annatteko kaiken mennä virran mukana. Vaiko sopivissa määrin väljiä tavoitteita, joihin pyrkiä, mutta antaa elämälle mahdollisuus sorkkia suunnitelmia ja luoda mukavia sattumia (tai ei-mukavia).

Ongelmani taitaa olla sangen yksinkertainen: en osaa ilmaista ajatuksiani ääneen.

Tämä on äärimmäisen masentavaa huomata, että ongelma voisi olla jokin noinkin yksinkertainen, saati tavallinen.

Osaan sanoa ne täällä ääneen, osittain, mutten rakkaille ihmisilleni. Tai jotain.

Minulla on sellainen olo, että koko elämän olen aina ollut se osapuoli, joka ymmärtää/joustaa/neuvottelee/antaa periksi. Olen liian kiltti.

Olenko koskaan tehnyt yhtään itsekästä päätöstä?! Sellaista päätöstä, joka tarkoittaisi sitä, että menetän jotain, ilman että saan varmasti saman verran jotain muuta tilalle. En.

Olen aina pelannut varman päälle, aina joustanut, aina ollut kiltti, aina neuvotellut ja ollut diplomaattinen, aina valinnut kultaisen keskitien, aina valinnut näennäisesti helpoimman ja vähimmän kivuliaan tien. En ole koskaan sanonut suoraan ei tai kyllä, vaan aina ymmärtänyt ja joustanut ja mukautunut.

Kai minulla on oikeus tehdä, mitä haluan, vaikka se ei olisikaan järkevintä, tai saattaisin sen seurauksena menettää jotakin. Tehdä mitä haluan vain siksi, että kerrankin tekisin jotkin enkä aina ymmärtäisi ja myötäilisi ja perustelisi itselleni, miksi nyt on järkevää tehdä näin ja että näin tehden kaikilla on hyvä olla.

Toimia TÄYSIN itsekkäästi, jopa unohtaen muut. Olen liian kiltti siihen. Olen nuorimman lapsen osassa riitaisassa perheessa kasvanut diplomaatiksi. Se on selviytymiskeino. Nyt vaan tuntuu turhauttavalta se, että en koskaan pääse eroon siitä, en pääse eroon mukailusta ja myötäilystä ja kaikkien näkökantojen ja ihmisten huomioimisesta.

Kerrankin vain päättää jotakin huomioimatta kaikkia mahdollisia tekijöitä. Olla itsekäs, rakkaidenkin kustannuksella. Olen Minä, olen yksilö ja elän ensisijassa itseäni enkä muita varten. Miksi en pidä omaa puoltani?! Miksi olen niin halukas aina mukautumaan kaikkeen?! Miksi en ole itsekäs, edes terveellä tavalla?!

Tuntuu siltä, että niin henkisesti kuin käytännössäkin annan itsestäni liikaa ja annan ihmisten ottaa itsestäni liikaa. Mitä jää minulle itselleni?!

Huoh.

_______________________________________________________

Edellinen liittyy keskusteluun poikaystäväni kanssa. Nyt on erotettava tunteet ja järjelliset ajatukset.

Hyväskyn täysin ja ymmärrän, että hän vasta vähän aikaa omillaan asuneena, haluaa omillaan olla ja elää rauhallisesti. Ymmärrän, että hän maailmaa nähneenä, ei ehkä koe tarvetta pitää kiirettä parisuhteen kanssa, vaikka näkeekin suhteemme ja sen tulevaisuuden vakavana. Ymmärrän täysin edelliset, järkeni käsittää ne ja hyväksyy ne. Totta kai on tärkeää, että hän saa olla ja elää omillaan, edetä rauhassa.

Mutta tunnetasolla...

Minä olen odottanut elämässäni tarpeeksi, minulla ei ole tarvetta enää odottaa lisää. Olen aina joustanut ja ymmärtänyt. Olen saanut tarpeeksi istua yksin omillani asunnossani katumassa kaikkea sitä, mitä EN ole tehnyt.

Nyt minua vituttaa se, että olen taas odottamassa jotakin. Miksi olen taas odottamassa, enkä tekemässä kaikkia niitä asioita, joita koen jättäneeni tekemättä, mutta joita en voi parisuhteen vuoksi tehdä. Matkustaa, tavata ihmisiä, tutustua toisiin intiimimmin, nauttia yhdenyön kokeiluista. Tunteeni ihmettelevät, että mitä helvettiä, istun taas ja odotan ja mukaudun ja sopeudun ja ymmärrän muita. Miksi en ole vain itsekäs, vaikka se ei järkevää olisikaan. Siksi tietenkin, koska rakas silloin katoaisi elämästäni.

Järkeen palatakseni, en ole häntä jättämässä, mutta sisälläni on suuri ristiriita. En ole siellä, missä haluaisin eikä parisuhteeni tyydytä minua tällä hetkellä henkisesti eikä fyysisesti siinä määrin kuin toivoisin. Se tyydyttää paljon ja bf on minullle rakas ja täydellinen kumppani, mutta...

Miksi ja mitä odotan, sen sijaan, että repäisin, heittäisin noppia ja lähtisin kokeilemaan toisenlaista elämää? Kyse on tietysti (järki puhuu taas, stana), etten halua häntä menettää.

Ristiriita ei kuitenkaan katoa mihinkään. Ehkä minun pitää olla itsekkäämpi jatkossa, sanoa mitä TODELLA haluan ja jopa vaatia muita mukautumaan tai katoamaan. En vain sitä uskalla tai osaa tehdä, järkeni ei anna periksi. Ja varmasti katuisin seurauksia.

Ei vittu, että vituttaa taas tämä sekainen pääkoppa, jota bf tuntuu onnistuvan sekoittamaan vielä lisää. Hän on vain lähellä ja pääsee kuoreni alle. Hyvä tai huono asia, todennäköisesti vain hyvä.

Huomaatteko, edellisessäkin...täytyy todeta diplomaattisesti kaikki puolet asiasta...en vittu voi vaan todeta, että saatana ei käy...en vain voi, aivot eivät anna periksi...SAATANA SENTÄÄN

Olin sitten psykologin juttusilla. Jäi hyvä fiilis.

Vältyin siltä turhautumiselta, jota koen, kun yritän selittää asioita "tavallisille" ystävilleni, jotka yrittävät auttaa ja antavat neuvoja ja tulkitsevat sanomisiani. He tekevät sen hyvää hyvyyttään, mutta puhuminen ihmiselle, jonka ainoa tehtävä on vain kuunnella ja ehkä jäsentää ajatuksiasi, helpottaa sillä tämä henkilö antaa sinun puhua rauhassa loppuun.

Ongelmani ei suinkaan ole ongelmistani puhuminen, vaan se, että tarvitsen aikaa rakentaa ajatuksistani järkeviä lauseita. Olin erittäin tyytyväinen itseeni, sillä muotoilin monia ongelmia varsin tiiviisti ja psykologikin tuntui ymmärtävän sanomani. Ystävieni seurassa saan erittäin harvoin aikaa jäsentää mietteitäni ja turhaudun. Varsinkin poikaystäväni tapa keskustella on nopeatempoinen, provosoiva ja keskeyttävä. Kaikki ominaisuuksia, joihin täytyy tottua (kuten hänenkin minun tapaani keskustella), mutta jotka turhauttavat minua suuresti.

Minulle selvisi myös sekin, mikä minua psykologin vastaanotoilla käymisessä auttaa. Kyse ei kohdallani ole niinkään jonkin suuremman totuuden löytämisestä tai pinnan alla syvällä näkymättömissä olevan paiseen puhkaisemisesta. Kyse on paremminkin siitä, että on joku, jonka tehtävä on vain kuunnella minun ajatuksiani. Ystäville puhumisessa on mukana aina se ystävyyssuhde, johon täytyy puhuessa kiinnittää huomiota. Psykolgilla voi puhua ja purkaa ajatuksiaan ilman, että aivoja täytyy samaan aikaan kuormittaa sosiaalisten viestien käsittelyllä.

Toinen, noksunkin esittämä, juttu on se, että on tietty aika ja paikka kaikelle sille paskalle, mitä päässä liikkuu. Tavallaan minulla on nyt tietty aika ja paikka sille, että voin purkaa ajatuksiani, eikä henkisesti tarvitse enää kantaa niin suurta lastia mukanani.

Koin myös istunnon niin, että psykologi (vaikka hiljaa olikin, kuten kuuluu) ymmärtää mitä sanon. Tai ei ainakaan keskeytä aina kun haluaa tarkennusta. Saan siis käsitellä ja verbalisoida ajatukseni rauhassa loppuun. Saan itsestäni ulos kokonaisuuksia, en vain osia.

Jotenkin tyydyttävää istua vastakkain ihmisen kanssa, joka on selvästi älykäs, jonka tehtävä on kuunella mitä sanot ja kommentoida sitä tarvittaessa. Koin jonkinlaista älyllistä tasa-arvoisuutta, vaikka se snobbailulta kuulostaakin. Tarkoitan edellisellä ehkä kerrankin sitä, että en kokenut itseäni tyhmäksi niin kuin koen oloni usein poikaystäväni tai noksun seurassa. Koin itseni tasavertaiseksi keskustelukumppanini kanssa. Miksiköhän näin? Ehkä minulla on asiakkaani jonkinlainen valta tilanteeseen, joka mahdollistaa tai antaa minun tuntea itseni tasavertaiseksi. En tiedä.

Kuitenkin nautin asioideni puhumisesta (huomionkipeä paska :P) täysin erilaisessa tilanteessa, jossa niistä yleensä puhun, blogissa tai ystävilleni.Tyhmyydentunne ystävieni seurassa ehkä johtuu juurikin siitä, etten ehdi ajatuksiani ilmaista. Voisin tosin kyllä olla lukeneempikin ja asioihin perehtyvämpi.

Joten, tärkeintä on arvovapaa, sosiaalisista ärsykkeistä vapaa keskustelutilanne ja vapaus kertoa ajatuksistaan rauhassa, ei niinkään jonkin suuremman totuuden löytäminen.

Ensimmäinen anti psykologilta minulle oli se, että hän totesi kateuden ja turhautumisen tunteiden olevan täysin inhimillisiä, siis luvallisia. Ovathan ne, tiedän, mutta on se hyvä kuulla. Vähemmän mukavaa antia oli se, että hän totesi, että ehkä minun täytyy vain jatkaa asioiden pyörittämistä päässäni niin kauan, että opin elämään niiden kanssa. Hmm, kuten hänellekin totesin, olen istunnolla sen takia, etten halua enää pyörittää asioita vain yksinäni. Antia kuitenkin :)

Uusi aika varattiin.

PS. Tervehtikää ystävääni aelaeta, joka vihdoin huolittiin ranneliikkeeseen, kolmen kirjautumisyrityksen jälkeen :)

Hmm (kulunut aloitus, tiedän, mutta pohdintojani tänne kirjoitan, joten luonteva), sanovat viisaammat, että masennus on yleensä reaktio jonkinasteiseen menetykseen.

Huomaan monesti mielialani heilahtavan, kun poikaystäväni ilmoittaa jostakin menostaan, joka ei sisällä minun osallistumistani. Jonkinlainen menetys lienee tuokin, aika rakkaan ihmisen kanssa. Tuohon kun vielä lisää sen, että ylipäätään olen kateellinen muiden menoista ja tekemisistä, niin se jotenkin vahvistaa tunnetta. Jätettäköön tässä kohtaa toteamatta itsestäänselvyydet siitä, että miksi et itse mene ja tee jne.

On ehdottomasti terveen suhteen edellytys, että molemmilla on omat ystävänsä ja menonsa yhteisen ajan lisäksi. Silti se vain jotenkin kirpaisee tietää, että itsellä on sitten todennäköisesti edessä koti-ilta omien ajatusten seurassa, siis sen lisäksi, ettei oma rakas ole kainalossa lämmittämässä. En siis suhtaudu kauhean loogisesti, mutta tunteikkaasti kylläkin, aina kun aikatauluista ja menoista puhutaan.

_______________________________________________________

Niin, mitä tulee asioihin reagoimiseen, olen tässä pohtinut, että ennen suhtaudun asioihin loogisesti, järjellisesti eritellen ja punniten. Nyttemmin huomaan, että mieleni saattaa reagoida mielialaani heittelemällä ja tunnepitoisesti ennen kuin edes ehdin asiaa järjellisesti pohtia.

Minä näen tämän jonkinasteisena kontrollin menetyksenä, mutta kai tietty tunnepitoinen reagointi voisi olla hyväkin, siis liiallisen kylmän loogisen erittelyn vastapainona. Harmi vain, että tunnereaktioni ovat yleensä negatiivisia.

_______________________________________________________

On taas muutenkin sellainen olo, että kaipaa paljon seuraa vain, jotta voisi sitten työntää ihmiset pois luotaan.

Olenko vain (masennukseni kanssa ja muutenkin) loputtoman HUOMIONKIPEÄ ihminen?! Sellainen olo tulee liian usein. Mielessäni suurin osa teoistani on huomion hakemista, vaikka sitä saankin suhteellisen tarpeeksi ja saisin ehkä vielä enemmän käyttämällä positiivisempia menetelmiä kuin kiukuttelua ja vittumaisuutta.

Sataa vieläkin...ja minun täytyy lähteä ulos etsimään psykologini vastaanottoa. Ensimmäinen kerta, kenties viimeinen. En ole tällä hetkellä innostunut laisinkaan, en vähääkään. Pakkoa.

Sataa ja olen yksin.

En ole itsekään turhan kauaa täällä ollut, vuoden osapuilleen. Sinä aikana ovat niin aiheet kuin monet bloggaajatkin vaihtuneet tai olemme saaneet lisäystä. Ikähaitari tuntuu nuorentuneen reilusti. Toki saatan itse olla osa sitä muutosta, kesken kyytiin hypännyt.

Silti, foorumista alan olla saanut kaiken irti mitä saan. Bloggaaminen ei tuota mitään tyydytystä enkä ole niinkään kiinnostunut keskustelussa olevista aiheista.

I think I'm slowly fading away, or atleast my interest in this forum is.