Uskomisessa on kysymys e n e m m ä s t ä kuin tietämisessä. Jos älylle tekee vaikeaa uskoa joitakin kristinuskon totuuksia, niin eihän ihmisessä voida rajautua vain älyyn.
Minua vaivaa paljon se nykyisin paljon näkyvä piirre, että ihmisillä on todella VAIKEUKSIA ylittää lähimmän konkretian rajoja. Tarkoitan rajoja, joita he ovat itselleen asettaneet eli rajoja, joiden takana heillä vielä on mahdollisuuksia.
Uskossakaan ei saisi puhua enää neitseestä syntymisestä - se loukkaa kuulemma älyä.
Niin, kai se loukkaa, mutta hullutushan ja loukkauskivi usko onkin. Se on lapsenkaltaista uskoa hyvään ja oikean voittoon. Juuri uskossa nuo ovat mahdollisia toteutua. Ei tätä voi älyllä perustella.
Uskon mysteeri on muka selitettävä... ja PAH - sanon minä! Eikö anteeksianto(kin) tapahdu k a i k e s t a h u o l i m a t t a? Onko tämä suljettava alue ihmisen toiminnassa, koska se ei vastaa luonnon logiikkaa?

Ihmisen syntisyydestä ei ole myöskään muka hyvä puhua. Emmehän me tarvitse armoa.

Voi minua itsekästä ihmistä! Voisinpa kuollettaa kurjan luontoni, joka pyrkii korskeilemaan milloin tuolla, milloin tällä.
Tähän on armosi tuonut ilon ja rauhan.
Ilon ja rauhan, joka on jokaisella homolla ja lesbolla täydellisesti hyväksyttyinä Jumalan omien kasvojen edessä. Näkeekö kukaan nyt nuo kasvot täydellisesti?

Monenlaisia portteja, joille muukalainen saapuu kolkuttamaan.