Seison "ulkopuolella". Sanon ajatukseni, mutta kukaan ei kuuntele minua. Muutun jotenkin näkymättömäksi - vähitellen, mutta varmasti. Jossain vaiheessa tiedän, että minua ei enää nähdä. He puhuvat innoissaan, mutta ilman minua. Kävelen pois ja kukaan ei edes huomaa sitä.

En ole kuitenkaan yksin.
Pilkkahuudot ja solvaukset muistuvat mieleeni. Ja silloin se kaikki on hyvin lähellä.
Kävelen eteenpäin, askeleeni hidastuvat ja käperryn tuskasta miltein kaksinkerroin. Mikä saa sellaista pahaa tapahtumaan? Näen sisälläni aavistuksen - kokemuksien tuoman aavistuksen.
Ei! Riennän kotiin - rientäessäni ilo täyttääkin minut. En ole yksin - voin tehdä mitä tahansa!

Seisoin "ulkopuolella" Yhtäkkiä joku tulee viereeni, alkaa puhua minulle ja sanoo: "Minuakaan he eivät kuuntele. Minulla olisi kuitenkin suunnitelmia. Kiinnostaisiko Sinua tietää, mitä?" Nostan takkini huppua. Sisälläni suorastaan pulppuaa.
Ja näin tapahtui, että yksinjäänyt tuli pelastaneeksi yksinjääneen.