Skavabölen pojat

Huomasin taas että viime aikojen blogeissani olen puhunut hyvin vähän omasta elämästäni. Osittain siksi että Masan elämässä tapahtuu harvemmin uusia asioita eikä vanhojen kertaaminen uskoakseni kiinnosta lukijoita. Osittain myös siksi että haluan ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin vaikka tiedän hyvin olevani kaverini sanoin yhden ihmisen vähemmistö. Pahoittelen sitä että osa lukijoistani ei tule koskaan löytämään kosketuspintaa asioihin joista puhun. Ne ovat silti juttuja jotka mulle itselleni on tärkeitä.

Tästä blogista olen karsinut pois kaikki perinteiset masa-kliseet. En yritä tänään puhua vakavista asioista huumorin varjolla. Yleensä teen näin koska kaikesta päätellen useimmat eivät halua huvikseen ahdistua lukemastaan. En ole varma yrittääkö sarkastinen tapani kirjoittaa suojella minua itseäni vai lukijoita. Todennäköisesti molempia mutta eri syistä.

Kaverini houkuttelivat minut katsomaan Skavabölen poikia. Heidän mielestään kyseessä on ehkä kaikkien aikojen paras suomalainen elokuva. Toinen ystävistäni kyynelehti elokuvan aikana omien kipeiden muistojen palatessa mieleen. Itse katsoin elokuvaa enemmänkin ajan kuvana. Pidin silti paljonkin näkemästäni. Poikien rooleja näytelleet lapset olivat aivan poikkeuksellisen hyviä.

Omasta mielestäni Skavabölen pojissa on parasta sen autenttinen melankolia. Usein suomalaisissa leffoissa ahdistuksen kuvaaminen ei ole kovinkaan luontevaa vaan kokonaisuus on liian alleviivaava. Skavabölen kerronta on hyvin vähäeleinen ja minimalistinen. Aivan niinkuin meidän oma suomalainen kulttuurimme on aina ollut. Vielä korostuneemmin silloin vuosikymmeniä sitten. Silti ahdistus ei varasta elokuvan pääroolia itselleen.

Olen itse aina kokenut kulttuuriimme liittyvän vähäeleisyyden palvomisen hyvin vaikeaksi asiaksi. Käytin sanaa palvominen koska se on perinteisesti käsitetty ikäänkuin kulttuurinormina. Jollain jännällä tavalla omien tunteiden salaaminen tai niistä mahdollisimman vähän puhuminen on tulkittu kohteliaisuudeksi. Kun eleesi ja olemuksesi ei paljasta mitä tunnet niin annat naapurille isomman reviirin. Hänen ei tarvitse huolehtia sinusta koska sinähän pärjäät ilman muiden apua. Jolloin olemalla elävä patsas tavallaan teet muille palveluksen.

Ihmisen kehityksessä toi on kuitenkin aika hankala juttu. Pystyin itse hyvin samaistumaan Skavabölen poikien hiljaiseen ahdistukseen. Kun itse olin lapsi niin yritin pakkomielteisesti olla tuottamatta mielipahaa vanhemmilleni. Myöskin he ovat suomalaiseen tapaan melko vähäeleisiä ja minimalistisia käyttäytymisessään. Tunteista puhuminen on heidänkin näkökulmastaan osoitus jostain todella äärimmäisestä tunnetilasta. Siinä ympäristössä en aikoinaan itsekään oikein löytänyt tapaa kertoa että asiat eivät olleet ihan kunnossa. Ääneen puhuminen ei tuntunut hyvältä jutulta kun muutkaan eivät sitä tehneet.

Skavaböle oli itselleni hyvin nostalginen trippi. Eri aikakausia on paha verrata keskenään koska ne kuitenkin ovat olleet niin erilaisia. Nykyään elintaso on korkeampi ja teknologia on muuttanut maailman totaalisesti. Jos nyt nettiyhteydet ynnä muut otettaisiin pois niin elämä olisi huomattavasti askeettisemman tuntuista. On siis myös muistettava olla iloinen siitä mitä on. Näin toinen äsken mainituista kavereistani Masaakin usein muistuttaa.

En silti tingi yhtään siitä että mielestäni nykymaailma on huomattavasti kylmempi ja julmempi mitä se oli muutama vuosikymmen sitten. Tuntuu kuin ihmisten empatiakyky olisi kuolemassa sukupuuttoon. Tuosta asiasta olen puhunut ja kirjoittanut todennäköisesti hieman liikaakin. Mutta olen puhunut siitä niin paljon siksi että unelmoin niin kiihkeästi ihmisten jossain vaiheessa heräävän huomaamaan minkä tyyppiseen maailmaan nykymeno lopulta johtaa. Emme ole todellakaan luomassa suvaitsevaisempaa ympäristöä jos se suvaitseminen tapahtuu pakon edessä ilman todellista halua. Vasta sitten kun on olemassa aikaa ja tahtoa ajatella asioita erilaisista näkökulmista voidaan katsoa tulevaisuuttakin vähän optimistisemmin. Siihen saakka tulen saamaan jatkossakin lohtua nostalgiasta.